Hyvyyden seuraama

Olen miettinyt viime aikoina sitä hyvyyttä, mitä olen saanut kokea elämässä. Tuntuu uskomattomalta, miten ihania asioita elämääni on annettu. Tuntuu, että elämässä on se tietty sävel tai rytmi, jonka löytäessä kaikki osuu kohdalleen. Tuossa sävelessä kiitollisuus ja syvä rauha nousee jatkuvasti päälimmäiseksi. Tuon sävelen voi toki kadottaakin. Usein sitä alkaa kiiruhtaa johonkin tai antaa jonkun väärän vaikutteen ohjata ja sitten sävel onkin jo hukassa. Todellisuudessa hyvä Jumala rakastaa suurella rakkaudellaan ja haluaa osoittaa rakkauttaan monella tavalla. Voimme kokea sen kunhan maltamme päästää irti omista typeristä pinttymistämme. Tähän liittyen Raamattukin valaisee meitä hienosti: "Jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa onkin suuri voitto. Emmehän ole tuoneet maailmaan mitään, emme voi myöskään mitään täältä viedä. Kun meillä on ruoka ja vaatteet, tyytykäämme niihin. Ne taas, jotka tahtovat rikastua, lankeavat kiusaukseen, ansaan ja moniin mielettömiin ja vahingollisiin himoihin, jotka syöksevät ihmiset turmioon ja kadotukseen. Rahanhimo on kaiken pahan juuri. Rahaa tavoitellessaan monet ovat eksyneet pois uskosta ja lävistäneet itsensä monella tuskalla." (1.Tim.6:6-10)

Koen, että onnellisuutemme on hyvin paljon siitä kiinni, miten meillä menee tuon yllä olevan Raamatun tekstin kanssa! Jos laitamme riman liian korkealle, joudumme kärsimään sen takia. Vaikka raha tulisi helposti meidän luoksemme, se ei kuitenkaan tee meistä onnellisia. Rahan takia me usein vieraannumme itsestämme ja onnellisuudesta.

Milloin olet viimeksi oikein hihkunut onnesta ja tuntenut samalla, että se ilo on niin syvää, että se ei katoa, vaikka asiat eivät menisikään läheskään haluamallasi tavalla? Milloin viimeksi sisimpäsi oli niin täynnä rauhaa ja iloa, että et edes osannut pukea sitä sanoihin? Hymyilit vain ja halusit kiittää jotakuta, joka on kaiken takana! Juuri tuo ilo ja rauha johdatti sinut tajuamaan, että joku on kaiken takana.

Joskus ongelmamme voi olla se, että yritämme täyttää elämämme kaikenlaisella. Pelkäämme pysähtyä. Entä jos hiljaisuudessa kohtaammekin vain tyhjyyttä? Kun emme ole suosittuja tai rikkaita ja elämämme on vaatimatonta luulemme kaiken olevan kurjaa. Päinvastoin! Juuri silloin meillä on mahdollisuus tulla oikeasti rikkaiksi. Tuntuu uskomattomalta, että ihan varttuneetkin ihmiset kuvittelevat, että onnellisuus perustuu rikkauteen, suosioon ja hyvään asemaan. Joskus tuntuu, että olisi jopa parempi, kun edes hetkeksi menettäisimme ne, löytääksemme jotain paljon syvempää.

Rakastan sitä, miten sydämeni yhä uudestaan ja uudestaan oppii rakastumaan omaan vaimooni. Mielestäni on ihanaa sisäisen tyytyväisyyden täyttämänä tajuta, miten älyttömän ihania ihmisiä Jumala on antanut omaan perheeseeni. Joskus tuo syvä rauha auttaa minua ymmärtämään, miten voin putsata elämästäni negatiivisia asioita pois ja korjata asioita.

Kun pääsemme tuolle Jumalan luomalle sävelelle elämässämme ja huomaamme, miten rakastavasti ja kärsivällisesti Jumala toimii meidän kanssa, haluamme antaa muille. Emme anna siksi, että olisimme sen perusteella parempia. Annamme siksi, että olemme suorastaan pökerryksissä ja ymmällämme Jumalan hyvyyden edessä.

Koen, että Jumala on ollut minulle valtavan rakastava ja kärsivällinen. Miettiessäni elämää, mietin välillä, että onkohan Jumala mennyt jo turhankin pitkälle kärsivällisyydessään. Voi kuinka hitaasti olenkaan oppinut asioita ja silti Isä on rakastanut minua niin paljon!

Poikani Joonatan sai isovanhemmiltaan 7-vuotislahjaksi kauko-ohjattavan dronen. Odotimme muutaman päivän tyynempää keliä, voidaksemme kokeilla sitä. Pari viikkoa sitten tiistaina menimme kokeilemaan. Ajattelin isänä, että kokeilen itse ensin sen verran, että osaan sitten neuvoa ohjaamista. En oikein oppinut ohjaamista ja drone meni vähän sinne tänne nousten ja laskien holtittomasti. Lopulta nostin sen liian korkealle ja tuuli lähti kuljettamaan sitä puiden yli. Drone tippui naapurin takapihan noin 25-30-metrisen männyn latvaan. Emme saaneet ohjattua sitä sieltä enää pois. Sanoin Joonatanille, että sitä ei taida sieltä nyt kovin helposti saada pois. Joonatan oli odottanut synttäreitään saadakseen dronen. Sitten hän joitui odottamaan tyynempää keliä. Sitten isä ajoi dronen männyn latvaan ennenkuin Joonatan pääsi kokeilemaan sitä ollenkaan. Olin tietenkin todella harmissani ja häpeissäni siitä, mitä olin tehnyt. Illalla sanoin harmistuneena, että taidan olla maailman huonoin isä. Joonatan kiipesi välittömästi minun syliini, halasi tiukasti ja sanoi, että olen maailman ihanin isä. Panin myös sinä päivänä merkille, että yhtäkään kertaa Joonatan ei moittinut minua tai ollut minulle vihainen tapahtuneesta. Se oli mielestäni hämmästyttävää! Joonatanin vilpitön rakkaus kuvaa mielestäni kauniisti Jumalan hyvyyttä! Joskus ajattelemme, että olemme epäonnistuneet oikein kunnolla ja tunnemme itsemme surkeiksi. Silloin Jumalan näkökulma saattaa yllättää meidät! Hän näkee meissä mahdollisuuksia ja niin paljon rakastettavaa!

Mainittakoon, että saimme appiukkoni kanssa tuon dronen viime maanantaina sieltä männystä. Sain lainaksi paalukengät ja turvavaljaat, joilla kiipesin lähemmäksi dronea. Sitten meillä oli pitkä putki, jolla kopauttelin dronen alas. Taisin olla puussa kuitenkin pari tuntia ennenkuin saimme sen sieltä. Appiukko makasi lumihangessa kiikarin kanssa ja antoi ohjeita, mihin suuntaan putkea piti käännellä, että osuisin droneen. Sitten drone putosi muutamia kertoja seuraavan oksan päälle ja alkoi uudet tähtäykset. Saimme sen kuitenkin toimivana takaisin.

Toivon, että jotenkin saisin välitettyä tällä blogilla sinulle, miten suurenmoinen Rakastaja meillä on. Hän ei väsy rakastamaan meitä ja Hänen hyvyytensä on enemmän kuin mikään muu tässä maailmassa.

Lähdemme perheemme kanssa hiihtolomalla pienelle reissulle. Lennämme Helsingistä Berliiniin, jossa olemme yhden päivän. Sitten seuraavana aamuna lennämme Portugaliin, jossa vietämme viisi päivää. Palaamme takaisin Berliinin ja Tukholman kautta. Tukholmasta tulemme laivalla Helsinkiin. Seuraavan blogin aioin kirjoittaa vasta tuon reissun jälkeen. Tarkoitus olisi siis kirjoittaa 7.3. mennessä.

Hyvyyden täyttämiä päiviä toivotellen
Joni

Ahtaudesta avarammalle

Päädyinkin jo nyt kirjoittamaan, koska nämä päivät eivät mene aina niin kuin etukäteen on ajatellut.

Kiinalainen kristitty Veli Yun eli unelmaansa todeksi, kunnes hänet vangittiin. Kiinan valtion on ollut vaikea hyväksyä kristittyjä ja Veli Yun sai kokea siitä osansa. Hän on ollut useita vuosia elämästään vankina oman uskonsa vuoksi. Vankilassa häntä kohdeltiin huonosti ja hän alkoi myös voida siellä huonosti. Vartijat ja vankitoverit kohtelivat häntä kuin esinettä ja hyvin pilkkaavasti. Jotkut virtsasivat ja ulostivat hänen päälleen, kun hän oli niin heikko ettei pystynyt juuri liikkumaankaan. 

Vankitoverit löivät vetoa toistensa kanssa, milloin Yun kuolee. Jossain vaiheessa Pyhä Henki alkoi puhua Yunille. Yunin valtasi suurenmoinen rakkaus ja sääli vankitovereitaan ja vartijoita kohtaan. Hän alkoi kehitellä tapoja, miten osoittaa rakkautta heille. Voimme vain kuvitella, millaisia tunteita Yun kävi, kun häntä riepoteltiin säälimättömästi tuolla vankilassa. Voimme vain kuvitella, miten helppoa olisi antaa vihan syttyä heitä kohtaan. Joskus meillä on sellainen käsitys evankeliumista, että se toimii vain siisteissä kirkoissa, kun pappi saarnaa kauniin saarnansa. Ajattelemme, että hengellisyys on niitä tiettyjä kaavoja ja rituaaleja, joita meille on opetettu. Yunille evankeliumi oli hyvin paljon enemmän. Kesken tuon hirvittävän kärsimyksen, Yun löysi tuolle vankila-ajalleen ihanan tarkoituksen! Hän ei ainoastaan antanut anteeksi, vaan hän myös aloitti aktiivisen toiminnan kiusaajiensa puolesta! Moni vankitovereista hämmästyi ja liikuttui syvästi. Moni heistä kääntyi kristityksi, koska Yunin toiminta puhutteli heitä.

Pidin kerran nuorena hengellisen puheen tilaisuudessa, jota kuuntelivat monet sellaisetkin, jotka eivät olleet kristittyjä. Paljon tuon tilaisuuden jälkeen eräs kuulijoista tuli luokseni kysyen, että miksi me jauhamme aina tuota samaa asiaa. Kuten tämä tekstinikin todistaa, tuo kysymys jäi kaivelemaan mieleeni. Miksi me jauhamme aina samaa asiaa? Eikö meillä ole muuta sanottavaa? Uskon, että hän oli oikeassa! Evankeliumin perusasiat ovat todennäköisesti ainakin 99 prosentilla ihmisistä jollain lailla tiedossa tässä maassa. 

Seurakunnat tekevät hyvin samantapaisia asioita vuodesta toiseen ja törmäämme niissä tuohon perusevankeliumiin jatkuvasti uudestaan. Pelkään, että meidän ongelmamme on kuitenkin se, että meillä ei ole siltikään käsitystä siitä, mitä evankeliumi voisi tehdä meille! Samat ihmissuhdeongelmat ovat edelleen huolenamme. Samalla tavalla me silti puhumme niistä erillaisista ihmisistä, joita meidän on vaikea ymmärtää. Samalla tavalla me suutumme, kun meitä loukataan. Sitten on toki sitä teennäistä nöyryyttä ja teennäistä hyväsydämisyyttä, jolla yritämme saada asiat paremmaksi. Osaamme olla kuitenkin ilkeitä toisillemme. Osaamme satuttaa toisiamme juuri sopivalla tavalla. Tilanteessa, jossa voisimme avoimesti kehua ja kannustaa lähimmäistämme, keksimme jotain negatiivista sanottavaa tai sitten olemme hiljaa. Ja kun olisi tilaisuus auttaa toista rakentavalla palautteella, emme missään tapauksessa halua tehdä sitä rakentavasti. 

Kouluissa meillä on toive, että oppilaat oppisivat kunnioittamaan toisiaan ja toimimaan rehellisesti ja fiksusti toistensa kanssa. Tämä toive on vaikea toteuttaa, jos me oppilaiden vanhemmat emme osaa kunnioittaa lähimmäisiämme saati toimimaan fiksusti heidän kanssaan. Facebookissa näkee usein, kuinka aikuiset osaavat satuttaa toisiaan ja ladella kauheita vihapuheita toisilleen. 

Kun joku meitä kerran satuttaa, näyttää siltä, että emme löydä mistään apua tuohon tilanteeseen. Kun olemme päästäneet vihaa sisällemme, olemme samalla tehneet olemassaolostamme ahtaampaa. Sisäinen ahtaus on paha tauti. En usko, että koskaan kostaminen tai minkäänlainen vihanpito olisi ketään auttanut selviämään. Päinvastoin juuri se on meidän ongelmamme, että vastaamme vihaan vihalla. Eräs tuttavani ei ole muutamaan vuoteen suostunut edes katsomaan minua silmiin. En edes tiedä, mitä tapahtui, mutta hän ei enää vastannut puhelimeen ja selvästikin välttelee minua. Se tuntuu pahalta. Ja myönnän, että meille jokaiselle voi käydä näin! Kun meihin sattuu, on kaikkein helpoin sulkeutua ja pitää sisällään vihaa ja katkeruutta. 

Miksi me ajaudumme niin ahtaalle? Suomessa meillä on ulkoiset olosuhteet erinomaiset. Meillä on tilavat kodit, mutta niin monta kertaa sisimmässämme on kauhea ahtaus. 

Raamattu puhuu paljon kolmesta asiasta, jotka avartaisivat sisimpämme ahtautta: Rakkaus, ilo ja rauha. Ne eivät ole vain joitain ihanteita, joita tavoitella, vaan ne ovat meille luvattuja asioita. Noiden kolmen asian vuoksi, meidän kannattaa pysähtyä ja varata aikaa Jumalan edessä. 

Uskon, että sisäinen rauha voi johdattaa meitä elämässämme. Viime kesänä meillä oli autossa vika. Auto ei välillä käynnistynyt ollenkaan. Olimme esimerkiksi Päijänteen kansallispuistossa autolla. Jätimme auton rantaan ja meloimme saarelle yöpymään. Kahden yön jälkeen heräsimme aamulla, pakkasimme tavarat kumiveneeseen ja molemmat lapsenikin istuivat kumiveneeseen. Minä vedin uimalla märkäpuku päällä veneen parin kilometrin päähän rantaan. Rannassa olimme aikataulussa. Minulla piti sinä päivänä olla rantauimakoulun vetoa. Pakkasimme tavarat autoon ja yritimme lähteä, mutta auto ei käynnistynytkään. Autoa oli aiemmin jo pariin kertaan yritetty tutkia ja korjata. Soittelimme siinä isäni kanssa ja hän kyseli asiaa joltain autonkorjaajalta. Isä vinkkasi, että voisin kokeilla kopauttaa bensapumppua, joka on takapenkin alla. Minä, joka en autoista mitään ymmärrä, nostin penkit ylös ja etsin pumpun näköistä osaa penkin alta. Kopauttelin ja tunnustelin paikkoja jonkin aikaa. Sen täytyi näyttää lasten silmissä todella coolilta, kun sitten istuin kuljettajan paikalle ja käynnistin auton ihan normaalisti. Toki itsekin ihmettelin, että miten se nyt lähtikin käyntiin. Bensapumppu oli hajoamassa ja siinä vaiheessa kopautus sai sen vielä toimimaan. Tuon päivän rantauimakoulut jäivät minulta pitämättä, koska auton kanssa kului useita tunteja. Minulle selvisi, että kääntäessäni virtalukkoa, pitäisi takapenkin alta kuulua pientä surinaa ennen käynnistystä. Jos surinaa ei kuulu, niin moottori ei saa bensaa. Tämä on mielestäni erittäin kaunis vertaus siitä, miten Jumalan rauha voi ohjata meitä! Jos sisimpäämme ei tule rauhaa, niin meidän ei kannata vielä lähteä. Rauha on kuin tuo takapenkin surina, joka on merkkinä meille toimiaksemme oikein. Täytyy myöntää, että edelleen haparoin tämän asian kanssa, mutta meidän ei kannata kulkea pois tuon rauhan luota koskaan. Tuo rauha on hyvin voimallinen vaikuttaja. En puhu nyt sellaisesta, että joku tieto rauhoittaa meidät. Puhun rauhasta, joka ylittää kaiken ymmärryksen. Joka pahimmankin myrskyn keskellä saa meidät, ymmärtämään kaiken olevan suuren Jumalan kädessä.

Tässä vaiheessa anteeksipyyntö kaikilta blogini lukijoilta! Viime viikolla loin nämä blogisivut ja siinä samalla päätin laittaa tilinumerot tuohon sivun reunaan. Olin joku aika sitten kysynyt asian laillisuutta poliisilta ja saanut käsityksen, että asia on OK. Tänään hyvän ystäväni vinkistä päätin uudestaan kysyä asian laitaa poliisilta. Tilinumeroa ei saa laittaa sivulle ja lupasin ne heti poistaa. Poliisi lupasi olla antamatta sakkoja. Lisäksi palautan muutamalle lukijalle rahat, vaikka poliisi ei tätä pyytänytkään. 

Viime viikolla sain hyvän vinkin tuttavaltani pieneen kannustusprojektiin. Tuttavani kanssa puhuimme eräästä henkilöstä, joka on minunkin elämääni vaikuttanut positiivisesti. Hänellä tuntuu olevan erityinen kutsumus, jonka perässä hän on uskaltanut tehdä rohkeita valintoja. Lahjani oli pieni, mutta toivottavasti ajatus meni perille. Ostin hänelle 50 euron lahjakortin ruokakauppaan pienen kannustavan saatetekstin kanssa. Toivoisin, että tuo kannustaisi häntä yhä vapautuneemmin kulkemaan omaa unelmaansa kohti. Toivon, että jatkossakin minulle vinkattaisiin vastaavanlaisista ihmisistä! 

Tuntuu kurjalta huomata, kuinka yksin me monesti olemme omien haasteidemme kanssa. On varmasti myös yllättävää monesti, että se läheisinkään ihminen ei meinaa ymmärtää sitä, mitä sisimmässämme kannamme. Me tarvitsemme toistemme rohkaisua ja tukea. En voi tässä kohtaa olla mainitsematta, että Uuden Testamentin kirjoittaja Paavali tarvitsi myös rohkaisijaa! Paavalia oli aiemmin kehotettu lähtemään kotiin ja kotonaan Tarsossa hän olikin, kunnes Barnabas saapui. Nimi Barnabas tarkoittaa rohkaisijaa ja kehottajaa. Barnabaalle oli avautunut iso työ Antiokiassa, jossa häntä varmasti arvostettiin suuresti. Hän olisi voinut tehdä työtä yksin, mutta hän lähtikin etsimään Paavalia Tarsosta. Olisiko siis puolta Apostolien teoista ja kaikkia Paavalin kirjeitä Raamatussa ilman Barnabasta? Tarvittiin joku, joka tuuppasi Paavalia eteenpäin!

Pahinta tässä on se, että useinkaan me suomalaiset emme ota vastaan sitä tukea, mitä meille annetaan. Väitämme pystyvämme yskin siihen, mitä haluamme. Se on huijausta. Kyllä me tarvitsemme tukea ihmisiltä!

Moni meistä on todennut, että tässä on meidän rajamme. Tämän enempään emme pysty. Olemmeko ihan oikeasti jo antaneet kaikkemme? Meidän on ihan oikeasti aika hylätä se sisimpämme ahtaus ja avata sisimpämme toisille ihmisille! On aika huomata, että rakkauden täyttäessä sisimpämme, olemme paljon enemmän!

Seuraavan blogitekstin kirjoitan torstaihin 21.2. mennessä.

Tartu kiinni unelmaasi

Aamuisin on hyvä aika testata vähän itseään. On hyvä kysyä itseltään, että mikä minua tänään motivoi. Miksi tänään olisi hyvä päivä? Miksi ylipäätään kannattaa nousta? Itse en ole luontaisesti hyvä aamuherääjä ja siksi tuollaiset kysymykset ovat hyvinkin tuttuja aamuisin. Jos minulla on hyviä vastauksia noihin kysymyksiin, saattaa päivä lähteä oikein mukavasti käyntiin. Jos elämässä on jotain, joka ihan oikeasti sykähdyttää minua, niin herääminen saattaa olla jopa helppoa. Onko ehkä joku tavoite, jonka eteen saa tänään työskennellä? Onko kenties joku unelma, joka siivittää antamaan parhaansa tähän päivään?

Oman unelman löytäminen ei ole aina helppoa. Joskus me vain kävelemme unelmiemme ohi tajuamatta, että juuri siinä on se asia, joka meitä sykähdyttää. Emme ehkä kuuntele itseämme riittävästi. Saattaa olla, että aina jonkun asian tullessa puheeksi, meidän sydämemme alkaa pamppailla inostuksesta. Annammeko tilanteen mennä ohi, koska emme uskalla unelmoida? Joku asia tuntuisi erityisen ihanalta, mutta se tuntuu liian kaukaiselta. Tässä olisi yksi hyvä syy pysähtyä hetkeksi! Kiireen ja vauhdin turvin elämä kiitää nopeasti ohi. Jos kuitenkin pysähtyisimme hetkeksi, voisimme kuulla mitä oma sisimpämme meille huutaa. Sen huutoa ei kannata tukahduttaa.

Olen huomannut monessa suhteessa, että olen puolivahingossa ajautunut sellaisten asioiden pariin, joita sisimpäni halusi jo lapsuudessa. Toki on tarvinnut tehdä rohkeitakin päätöksiä ja uskaltaa luottaa siihen, että joku korkeampi Voima kannattelee kaikissa elämän haasteissa.

Lapsena minua sykähdytti valtavasti pitkän matkan juoksukilpailut. Fanitin esimerkiksi kenialaista Moses Kiptanuita, joka oli maailman ensimmäinen 8 minuutin alittaja 3000 metrin estejuoksussa. Etenkin syksyisin juoksimme veljeni kanssa usein melko tarkasti 3000 metrin matkan perheemme perunavarastolta kotiin työpäivän päätteeksi. Halusin olla juoksija. Koulujenväliset maastojuoksukilpailut ja yleisurheilukilpailut olivat ne paikat, joista hain ikäänkuin hyväksyntää omalle unelmalleni. Omassa ikäluokassani oli Jarkko-niminen huippulahjakas urheilija, joka voitti peruskoulun jokaisen pitkän matkan juoksukilpailun. Haaveilin usein ennen kisoja, että sillä kertaa minä olisin loppsuoralla noussut kärkeen, mutta niin ei koskaan käynyt. Paras sijoitukseni taisi olla 3. sija. En pärjännyt omasta mielestäni riittävästi ja siksi en antanut itselleni lupaa tuohon unelmaan. Jarkko aloitti aina niin kovaa, että ensimmäisen 100 metrin jälkeen tuntui, että keuhkot eivät pysy enää sisällä ja loppu täytyi sinnitellä muista sijoista kamppaillen. Urheilija taritsee itseluottamusta. On vaikea ryhtyä urheilijaksi, jos ei ole jotain positiivista kokemusta omista lahjoistaan.

Ollessani 6-luokalla koulujenvälisissä yleisurheilukisoissa järjestettiin kävelykisat. Olin etukäteen hyvin innoissani noista kisoista. Harjoittelin kilpakävelyä pyörätiellä kisoja varten. Tuohon kilpailuun osallistui myös Jarkko-niminen huippulahjakas urheilija. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin eri Jarkko. Hän oli 5-luokalla, mutta vain yhden kuukauden minua nuorempi. Minä voitin tuon kisan ja Jarkko tuli toiseksi. Nopeasti kilpailun jälkeen minä aloin vähätellä tuon kilpailun arvoa. Olisin halunnut voittaa juoksukisat, enkä kävelykilpailuja. Taisipa joku kaverikin sanoa, ettei tuo kävelykilpailun voitto ollut niin arvokas. En osannut arvostaa tuota voittoa lainkaan. Unohdin koko kävelyn ja voiton hyvin nopeasti. Yläasteella ajattelin, että juoksemalla hyvän tuloksen kisoissa saan näyttää kiusaajilleni, että olen onnistuja. Tuo yritys päätyi itkuun keskellä täyttä urheilukenttää.

Vuosia myöhemmin olen seurannut Jarkko Kinnusen kävelysuorituksia televisiosta. Muistan, kun veljeni hehkutti vuonna 2006, että näissä EM-kisoissa kävelee jalasjärveläinen kävelijä. Luin kerran lehdestä Jarkon haastattelun. Jarkko kertoi siinä, että oli innostunut kävelystä, kun oli elämänsä ensimmäisissä kisoissa tullut toiseksi. Siinä vaiheessa aloin muistella, että taisin minäkin joskus kävellä kilpaa. Jonkun aikaa myöhemmin tapasin Jarkon ihan livenä ja kuten hänen jalolle luonteelleen sopii, hän muistutti minua tuosta kisasta. Jarkko oli toinen tuossa kisassa ja minä ensimmäinen. Koko peruskoulun aikana en kertaakaan voittanut halaumiani juoksukisoja. Ainut koulujenmestaruus, joka minun nimiini on kirjattu sattui kuitenkin olemaan se kisa, jossa voitin tulevan Olympiakävelijän. Minusta ei koskaan olisi tullut yhtä sitkeää pitkän matkan kävelijää, enkä siinä mielessä halua tällä asialla rehennellä. Tuntuu kuitenkin, kuin joku ylhäältä käsin olisi laittanut elämästäni talteen jotain, joka vuosien päästä auttoi minua uskomaan itseeni.

Oman juoksuharrastukseni aloitin vasta 22-vuotiaana, jolloin tulin myös isäksi. Kuten edellisessä blogissani kerroin, kouluvuodet jättivät omat jälkensä minuun ja oli vaikeata oppia uskomaan itseensä. Monessa mielessä näytti kuitenkin siltä, että joku ylhäältä käsin halusi auttaa minua. Juoksu-urani alussa kiinnostuin yleisurheilussa käytettävästä luokitteluista. Joka lajissa on raja A-, B- ja C-luokan tulokseen. Ensimmäisenä vuotena halusin saavuttaa C-luokan rajan ja niin teinkin. B-luokan rajakin tuli alitettua melko nopeasti. Lopulta jäin jahtaamaan A-luokan rajaa, joka oikeuttaisi myös osallistumiseen Kalevan kisoihin. Minulla oli kaksi kertaa myös valmentaja. Lopulta tajusin kuitenkin, että juoksussa minua kiinnostaa myös valmennus ja sen suunnittelu. Halusin siis valmentaa itse itseäni. Juoksu ja sen valmentaminen itsenäisesti oli minulle jonkinlainen tapa osoittaa, että olen onnistuja, enkä epäonnistuja.

Vuonna 2009 alkukesästä Keuruulla oli 10 000 metrin juoksukisa. Kisassa oli mukana molemmat edelliset valmentajani, toinen valmentajan roolissa ja toinen juoksijana. Tuossa kilpailussa juoksin elämäni ensimmäisen A-luokkaan oikeuttavan tuloksen uudella ennätykselläni (31:44). Kilpailun palkinnot jakoi 10 000 metrin Suomenennätyksen haltija Martti Vainio. Taisin olla kilpailun kolmantena ja palkinnoiksi jaettiin tavarapalkintoja. Sain valita palkinnoista itselleni partakoneen. Tuo partakone on palvellut minua jo lähes 10 vuotta. Aina, kun ajan sillä partaani, muistelen sitä,  miten juoksin itseni A-luokan juoksijaksi, kättelin Suomenennätyksen haltijaa ja samalla tunnen olevani oikeasti mies.

Jarkko Kinnuselle sanottiin koulujenvälisten kävelykisojen jälkeen, että hänhän on lahjakas. Kehotettiin harjoittelemaan, kun olisi mahdollisuudet pärjätä. Noilla sanoilla taisi olla iso vaikutus! Toivoisin, että oppisin sanomaan tuollaisia sanoja ihmisille. Enkä tarkoita nyt vain urheilun saralla. On hyvin tärkeätä huomata, milloin sisimpämme alkaa pamppailla innosta. Minäkin olisin ihan hyvin voinut aloittaa urheilun jo paljon aiemmin. Olin laittanut itselleni riman turhan korkealle. Halusin olla juoksija, mutta en pitänyt itseäni riittävän hyvänä. Haile Gebreselassie (useiden maailmanennätysten tekijä) sanoi juoksu-uransa aikana, että hän ei ole niinkään Maailmanmestari, Olympiavoittaja tai ennätysten tekijä. Hän on ennenkaikkea juoksija! Emme voi tietää, mitä saavutamme, mutta voimme silti olla täysillä sitä, mitä olemme! Olosuhteiden pakosta oma juoksuharrastukseni on hiipunut vuoden 2013 jälkeen. Olen edelleen juossut, mutta olen tehnyt sitä sivuasiana. En ole enää niin ajatellut olevani juoksija. Viimeisten kuukausien aikana tähän on tullut selkeä muutos. Olen järjestänyt itselleni aikaa juoksemiseen. Huomaan nauttivani siitä huomattavan paljon enemmän, kun saan elää siinä hetkessä täysillä, kun treenaan. Ei ole kiire eikä ajatus jo seuraavassa tehtävässä. Juoksukuntoni on myös noussut tämän myötä. Yhtäkkiä olenkin jo yllättävän lähellä vuoden 2013 kuntoani. Viime sunnuntaina Kuortaneella täytyi oikein ihmetellä, että miten tietyt vauhdit tuntuivat niin helpoilta juosta.

Olen uudestaan päätynyt olemaan juoksija. Tällä kertaa en aseta rimaa niin korkealle, että tekisin oman oloni tukalaksi. Olen joka tapauksessa juoksija, koska se on minun juttuni.

Miksi me hautaamme unelmamme niin helposti? Joku on meitä parempi ja masennumme? Emme onnistu ensiyrittämisellä riittävän hyvin? Emme saa kannustusta riittävästi? Nuo ovat ehkä osa syytä, mutta luulenpa, että syvemmällä on jotain paljon isompaa! Emme osaa yhdistää unelmaamme siihen tarkoitukseen, miksi me täällä elämme!

Olen hyvin iloinen siitä, ettei minusta tullut juoksijaa kouluikäisenä! Olen myös kiitollinen niistä kivuista, joita kannoin sisälläni. Niiden kautta olen löytänyt paljon syvempää. Olen kyllä innokas juoksijakin, mutta vielä paljon enemmän haluaisin olla kannustaja tässä maailmassa. Haluaisin jotenkin levittää hyvää kierrettä ympärilleni. Urheilu voi olla siinä välineenä, mutta kannustus on se, miksi minä synnyin. Luulen, että meillä jokaisella on oma paikkamme tässä maailmassa. Meille jokaiselle on tehtävä, jolla voimme rakentaa ja tehdä jotain hyvää toisten ihmisten hyväksi.

Saatat olla paras omassa työssäsi! Tiedät, että kovin helposti ei sinua parempaa löydy ammatissasi! Hyvä niin, mutta miten teet osaamisesi arvokkaaksi? Miten sinun ja minun onnistumiset voisivat olla osana suurempaa tarkoitusta? Mitä ketään hyödyttää nousta Olympiakisojen palkintokorokkeelle nostamaan käsiään? Mitä merkitystä on olla rikkaampi, kuin muut? Voisimmeko jotenkin erityisellä tavalla laittaa lahjamme hyvään tarkoitukseen? Unelma yhdistettynä suureen tarkoitukseen on se, mikä meistä tekee vahvoja! Se, että haluamme olla hyviä ja onnistua, on hyvin luonnollista ja vahvasti meihin sisäänrakennettua. Sitä meidän ei tarvitse mitenkään hävetä. On typerää ruveta vähättelemään, kun joku nostaa sinun osaamistasi esiin. Vähättelet samalla Luojaasi! Joskus vain meidän tekemisellä ei ole todellista arvoa, koska kaikki palaset eivät ole vielä kohdallaan. Ehkä sisimmässämme tiedämme, että meidät on tarkoitettu paljon tärkeämpään tehtävään.

Tehdessämme töitä suurelle tarkoitukselle, tulemme palkituksi samantien. Suuren tarkoituksen palkka on paljon parempi kuin raha. Suuri tarkoitus tekee meidät aidosti onnellisiksi. Ja mielenkiintoista on se, että jokainen meistä kelpaa tähän juttuun. Voit aloittaa jo tänään. On hyvin jännittävää venyttää omaa sisimpäämme, kun ajattelemme toisia ihmisiä. Voimme oikein treenata toisen ihmisen kunnioitusta. Voimme treenata anteeksiantamista. Voimme treenata erillaisuuden hyväksymistä. Ja sitten voimme venyttää itseämme antaaksemme toisille enemmän, kuin ennen. Voisimmeko ehkä varmistaa, että lähimmäisemme tietää, kuinka arvokas ihminen hän on? Voisimmeko muistuttaa häntä hänen onnistumisistaan? Voisimmeko antaa hänelle lahjan, joka ihan aidosti ja syvästi lämmittää hänen sisintään?

Tervetuloa onnellisten ihmisten tielle!


Kirjoitan seuraavaksi torstaina 14.2.

Kohti unelmia

Suuri unelmani on saada ihmisten silmät loistamaan. Olen uimaopettaja ja siinä työssä parhaita helmiä on, kun asiakkaani silmät loistavat onnistumisen ilosta ja siksi, että on oppinut uskomaan itseensä.

Uskon vahvasti, että meitä ei ole tarkoitettu tänne laahustamaan arjen harmaudessa päivästä toiseen. Uskon, että Jumala, joka on kaiken olemisen takana, rakastaa nähdä ihmisissä iloa, innostusta ja sellaista sydämen paloa, joka tihkuu meistä, koska saamme olla omalla paikallamme. Loin tämän blogisivun sinua varten. Voi olla, että luet täältä tekstejä vain kerran tai sitten satoja kertoja, mutta toivon voivani sytyttää sinussa jotain. Toivon, että oman elämäni kipuilut voivat olla sinulla työkaluna, kun käsittelet omia ajatuksiasi. Minulla on unelma, että voisin auttaa ihmisiä löytämään omat unelmansa ja, että he uskaltaisivat kulkea niitä kohti. Unelma voi olla suuri tai pieni. Se voi olla omaperäinen tai hyvinkin tavallinen.

En kehota ketään jättämään omia velvollisuuksiaan tekemättä! En kannusta ketään uppoutumaan unelmiinsa niin, että muu elämä jää huonolle jamalle. Meidän kuuluu täyttää oma paikkamme ja tehdä parhaamme. Jotkut velvollisuudet voivat tuntua ajoittain ikäviltä, mutta uskon, että meidän kannattaa suorittaa kaikki mahdollisimman tunnollisesti. Unelmat eivät lamauta meitä olemaan toimettomia, vaan päinvastoin ne voivat sytyttää meidät suoriutumaan kaikesta paremmin kuin ennen. Kun alamme päästämään unelmastamme irti, se saattaa vaikuttaa kaikkeen elämässämme. Mikään ei tunnu enää niin mielekkäältä. Asioiden tekeminen tuntuu väkinäiseltä, koska elämältämme puuttuu suunta. On tärkeätä lähimmäistemmekin kannalta, että pidämme kiinni unelmistamme. Silloin olemme todennäköisesti paljon parempia lähimmäisiä! Uskon, että unelmoijan sydän on myös alttiimpi tekemään pyyteettömästi asioita toisten hyväksi. Elämän arvojärjestys korjaantuu, kun unelmamme saavat oman paikkansa.

Olen viime viikkojen aikana päätynyt muistelemaan useammankin kerran kouluvuosiani. Koulukiusaamiset ovat nousseet monessa yhteydessä esiin ja se on saanut minutkin muistelemaan. Tullessani yläasteelle olin melko innokas koulunkävijä. Minulla ei ollut selkeitä visioita tulevaisuuden ammatista, mutta halusin opiskella niin hyvin, kuin osasin. Minut oli valittu yläasteella jonkinmoisena kokeiluna liikuntapainotteiselle luokalle. Löysin luokalta mukavan kaverin, jonka kanssa tunsin olevani samalla tasolla. Moni luokastamme oli tosi hyvä liikunnassa ja moni oli myös fyysisessä kehityksessään edellä. Tunsin kaverini kanssa olevani sellaisia tavallisempia poikia. Muutaman kuukauden jälkeen kaverini käänsi kelkkansa yllättäen ja radikaalisti. Hän oli ehkä tehnyt minusta jonkun johtopäätöksen, josta en vieläkään ole täysin varma. Yhtäkkiä olinkin ärsyttävin ihminen, jonka hän tunsi. Hän alkoi kiusata minua ja samalla ehkä huomasi saavansa suosiota ja kunnioitusta, kun potki ja hakkasi minua mennen tullen ja taas. Tuo poika halusi haastaa minut kunnon tappeluun ja aika oli jo sovittuna muiden luokkalaisten odottaessa tappelua innolla. Ajattelin, että olisin oikeasti voinut vähän pärjätäkin tuossa tappelussa, mutta ennen sovittua aikaa tajusin, että uskovaisen ei kuulu tapella. Kieltäydyin tappelusta ja niin minusta tuli koko luokan surkein nössö. Kiusaamisesta tuli luokan yleinen tapa. Kukaan ei siihen puuttunut vaikka ihan kaikki eivät niin aktiivisesti sitä tehneetkään. Vielä 8-luokan kevääseen asti jaksoin parannella numeroitani ja keskiarvo oli todistuksessa 9,2. Olen aina ollut melko päättäväinen luonteeltani, mutta nuo kolme vuotta yläasteella muuttivat minua vaikka en sitä halunnutkaan. 9-luokalla en tehnyt koulunkäynnin eteen mitään. En edes yrittänyt saada hyviä numeroita ja sainkin keskiarvon tippumaan yhden kokonaisen numeron. Osa luokastamme selvästi säälivät minua jo 9-luokalla. He ihmettelivät, miksi en opiskellut enää ja jotenkin hiljaisesti yrittivät ehkä kannustaa minua palaamaan vanhaan tyyliini. He jopa sallivat minut kulkemaan omassa porukassaan ehkä säästääkseen minua kiusaamiselta. En osallistunut keskusteluihin, enkä ollut samalla tasolla heidän kanssaan, mutta he eivät ajaneet minua poiskaan.

Olen lukenut Raamattua pienestä lähtien ja siksi en koskaan halunnut oppia vihaamaan ketään. Ikävät tunteet etenkin tätä yhtä poikaa kohtaan, joka käänsi selkänsä minulle 7-luokalla, painoivat minua toki vuosia. Sanoin kauan aikaa, että hän oli minun pahin vihamieheni yläasteella. Aika nopeasti tajusin, että minulla ei ole mitään syytä vihata tai syytellä ketään tuosta yläasteajasta. Kaikki olivat nuoria ja kaikilla oli omat ongelmansa. Yläasteelta lähdin kuitenkin täysin poljettuna. Tuo kiusaaminen aiheutti minussa sen, että minun on vaikea luottaa keneenkään. Monta vuotta inhosin halaamista yli kaiken. Toisen ihmisen kosketuskin tuntui minusta sietämättömältä. Näin paljon painajaisia tai koin yskinäisinä hetkinä, kuinka vain vajosin jonnekin pimeyteen, eikä minun olemassaolollani ollut mitään arvoa. 18-vuotiaana halusin tehdä itsemurhan. Kerran ihan tosissani harkitsin sitä, että ajan autolla mahdollisimman kovaa jonnekin kallioon. Edelleen huomaan, että ollessani ikäisteni seurassa, sydän alkaa hakata älyttömän kovaa, kun minun pitäisi sanoa jotain. Menetin luottamuksen toiseen ihmiseen. Tai ehkä menetin luottamuksen siihen, että minä voisin olla mitenkään arvokas ihminen kenenkään silmissä. Perusolettamukseni on, että jokainen ihminen ennemmin tai myöhemmin polkee minut maahan, koska sinne minä kuulun.

Yritin alusta lähtien reagoida kokemuksiin mahdollisimman oikein. Uskoin olevani vahva ihminen. Totuus on, että menin kuitenkin ihan palasiksi. Kertomisen arvoisen tästä tekee se, että Jumala alkoi kerätä elämäni palasia maasta. Näyttää siltä, että Hän tiesi tarkalleen kuinka paljon minuun koski. Hän halusi ottaa minut syliinsä ja siunata minua. Kärsimykset tuntuvat meistä usein väärältä, mutta rakastan sitä, miten Raamattu antaa niihin uudenlaista valoa: "Koska siis Kristus on kärsinyt lihassa, ottakaa tekin aseeksenne sama mieli - sillä se joka on kärsinyt lihassa on lakannut synnistä - ettette enää eläisi tätä lihassa vielä elettävää aikaa ihmisten himojen, vaan Jumalan tahdon mukaan." (1.Piet.4:1-2) Jeesuksella oli suuri unelma ja siksi Hän oli valmis kärsimään! Mikään ei ollut Hänelle liikaa, koska Hän kiinnitti katseensa tuohon unelmaan. Koen, että minun elämäni kärsimykset ovat tehneet minusta unelmoijan. Haluan antaa elämälleni paljon suuremman arvon, kuin vain omien tarpeiden täyttäminen ja nautinnoissa eläminen. Minusta tuntuu, että minä en osaa olla kenellekään kunnollinen ystävä. Olen menettänyt sen taidon noissa kolhuissa. Tuntuu, että en osaa edes keskustella järkevästi ikätovereilleni, mutta ei se haittaa. Minulla on unelma ja haluan pitää siitä kiinni. Kutsun sinutkin unelmoimaan!

Olen siinä mielessä erikoisessa elämäntilanteessa, että olen tilaipäisesti lähes täysin työtön. Teen suurimman osan uinninopetuksista ja vesijumppien vedoista Jalasjärven uimahallissa. Uintiyhmiin oli täksi kaudeksi ilmoittautunut ennätykselliset yli 170 osallistujaa. Vanhassa uimahallissamme kaksi pumppua kuitenkin hajosi ja ilmeisesti tekniikassa voi olla muitakin haasteita laitteiston iän vuoksi. Periaatteessa uudet pumput pitäisi saada toimintaan tämän viikon aikana ja siinä tapauksessa voisin aloittaa työni taas ensi viikolla. Yrittäjänä olen tyhjän päällä, jos uimahallia ei saada käyttökuntoon.



Jatkan kirjoittamista torstaina 7.2.