Istuudut jännittyneenä samaan huoneeseen 18 muun ikäisesi
kanssa. Olette aloittamassa pitkän tiiviin projektin yhdessä. Sinulla on
tavoitteena pärjätä hyvin tuossa projektissa ja uuden alku jännittää. Sinua
jännittää se, miten sopeudut tuohon porukkaan. Toivot, että voisit kelvata ja
kuulua siihen. Alku näyttääkin hyvältä, mutta muutamien viikkojen jälkeen
yllättävältä taholta tuleekin käänne. Sinä et enää kelpaa. Olemuksesi jostain
syystä ärsyttää. Tunnistat muiden sanoista ja eleistä, että he toivoisivat,
ettei sinua olisi. Olette vasta kasvamassa aikuisiksi ja sinä et sovi heidän
kasvutarinaansa millään. Vähitellen asia ilmoitetaan selvemmin ja selvemmin.
Sinussa on jotain, mistä kukaan ei tykkää, mutta et osaa itse arvata mitä. Et
kykene muuttumaan hyväksyttävämmäksi ja siksi elämä alkaa käydä
sietämättömäksi. Käytävillä, luokassa, välitunneilla ja ihan milloin vain sinua
muistutetaan sekä sanoilla, että fyysisesti, että sinusta ei pidetä – yhtään.
Maailmankuvasi alkaa muuttua synkemmäksi. Alat etsiä itsellesi
kaikenlaisia rituaaleja, miten selvität päiväsi toisensa jälkeen. Käsitys
omasta itsestäsi alkaa olla sumuinen. Tiedät, että sinussa on jotain pahasti
vialla. Tavalliset ikäisesi ihmiset eivät voi sietää sinua. Olet yhä laajemmin
kuin jonkinlainen kirosana omassa kasvuympäristössäsi. Olet roskakasa, jota
kukaan ei halua ottaa vakavasti.
Olet kuitenkin päättäväinen. Et halua tuhota elämääsi. Haluat
uskoa parempaan. Haluat kerätä kaikki sirpaleesi ja jatkaa tarmokkaasti. Haluat
unelmoida ja elää unelmia todeksi. Ja kyllä! Elämä jatkuu. Aikuisena kuitenkin
häpeät sitä, miten rikkinäinen olet. Et onnistunut kasvamaan tasapainoiseksi.
Niin monta kertaa kompuroit ja paljastat haavasi, eikä sitä kenenkään ole
helppoa ymmärtää.
Onneksi sinulla on kuitenkin se turvallinen piiri, jossa
ihmiset ovat lukeneet ahkerasti sitä paksua opaskirjaa siitä, miten ihmisiä kuuluisi
kohdella. Tuossa turvallisessa piirissä sinua hoidetaan ja autetaan. Tai niin
sitä voisi ainakin kuvitella. Tarkemmin tutkittuasi huomaat kuitenkin, että
tuossa piirissä tapahtuu koko ajan ihan kauheita asioita. Näet väkivaltaisia
aviomiehiä ja perheenisiä, valehtelua, häikäilemätöntä oman edun tavoittelua.
Joillekin kaikki muut ihmiset ovat vain välineitä omia tarkoitusperiä varten. Ihmiset
luovat kulissinsa ja elämä on yhtä showta. Huomaat, miten järjestelmällisesti
lähes poikkeuksetta tuossa ”turvallisessa piirissä” perheiden lapset voivat
huonosti. Jotkut lapsista viiltelevät ja yrittävät itsemurhaa, toiset ovat
itsensä kanssa ihan sekaisin, onnellisimmat kapinoivat ja tekevät selvän
pesäeron omiin vanhempiinsa. Kyllä tuossa yhteisössä on myös parempiakin
tapauksia, mutta he ovat useimmiten altavastaajia ja alas painettuja.
Sana ”myötätunto” tuntuu yhä oudommalta käsitteeltä sinulle.
Sitä sanaa ei tuossa paksussa opaskirjassa olekaan. Sana ”rakkaus” sieltä
löytyy satoja kertoja ja näyttää olevan koko kirjan ydinasia, mutta se sana
voidaan ymmärtää myös vähän hengellisemmin. Tuo hengellisempi rakkaus voi olla
jotain sellaista, mikä ei tunnu yhtään miltään, ei merkitse mitään, mutta sitä
antamalla saat itsellesi paremman mielen ja ennen kaikkea tunnet itsesi vähän
paremmaksi. Kun uskoasi kyseenalaistetaan, voit vedota siihen, miten paljon
olet kuitenkin rakastanut tuolla hengellisellä rakkaudellasi. Et oikeasti ole
kohdannut ketään sydämen tasolla, mutta olet tehnyt oman hyvän työsi ja siksi
olet taas vähän parempi ihminen.
Jonain harmaana päivänä kävelet ihmisen kanssa, joka on ihan
tavallinen. Nautit valtavasti hänen seurastaan, koska hän on kohdannut sinun
sydämesi. Olet keskittyneenä kerännyt kaikki sirpaleesi tuolle kävelylle ja
yrität olla vahva ja tasapainoinen tai ainakin kuulostaa siltä. Ihmettelet koko
ajan, miten tuo ihminen ihan vapaaehtoisesti suostuu kävellä sinunlaisesi
roskakasan kanssa. Tajuat, että jollekin ihmiselle myötätunnon kokeminen on
ihan normaalia!
Jälkeenpäin elämässäsi alkaa itkukurssi. Et pysty itsellesi
selittämään, miksi itket, mutta itket uudestaan ja uudestaan. Muistelet sitä,
miten oudolla tavalla sinut työnnettiin pois. Ajattelit aikuisena olevasi jo
kelvollinen, mutta sinut haluttiinkin taas työntää pois. Oli ihmisiä, jotka
halusivat tehdä mahdollisimman selväksi, että sinua ei hyväksytä. Ei kuulemma
mitään henkilökohtaista, mutta kuitenkin olit väärässä paikassa. Olit kohdannut
niin paljon rakkaudettomuutta ja niin paljon kylmiä ihmisiä, että siitä oli
tullut normaalia.
Ehkä sinä arvasit nopeasti kenestä kirjoitin ja mitä milläkin
asialla tarkoitin. Tai ehkä et, mutta luulen, että vastaavia tunteita kokee
moni meistä. Olen puntaroinut omaa elämääni viime aikoina. Olen miettinyt, että
mikä on oikeasti tärkeätä. Olen huomannut, että monelle meistä on tärkeätä
piilotella totuutta. Haluamme uskoa ihanteisiin. Haluamme näyttää ja kuulostaa
vahvoilta. Teemme asioitamme johdonmukaisesti ja jos siinä samalla jäämme
suustamme kiinni jonkun ihanan ihmisen kanssa, niin se oli sattumaa. Meillä on
muka ihan hirveästi kaikkea tärkeätä tekemistä ja tärkeitä tavoitteita. Väitämme
itsellemme ja muille, että ihmiskohtaamiset ovat meille mukavia plussia kaiken
tärkeämmän ohella. Siksi lopulta koko elämämme on yhtä teatteria. Minä en keksi
mitään tärkeämpää ja parempaa tässä elämässä, kuin kohdata toinen ihminen. Jos
jään suustani kiinni jonkun kanssa, se saattaa olla etukäteen suunniteltu juttu
– ehkä toisen tietämättä. Jos saan sanottua jollekin jollain lailla, miten
arvokas ja ihana ihminen hän on, koen toteuttavani elämäni tärkeintä
tarkoitusta.
Kun kohtaan työssäni ihmisiä, näen heidän silmänsä. Ihmisten
silmät puhuvat jo niin paljon! Niin monta kertaa ihan pienistä asioista voin
tajuta, että tuo ihminen haluaa tulla kohdatuksi ja nähdyksi. Harrastusten
vetäjille opetetaan, että lapsia pitää kohdata positiivisesti, että tulevat
seuraavallakin kerralla. Se on totta, mutta ihan liian merkityksetön tavoite.
En halua kohdata heitä siksi, että he tulisivat uudestaan. Haluan kohdata
heidät siksi, koska ihminen on perusolemukseltaan sellainen, että haluaa tulla
kohdatuksi. Jokainen ihmiskohtaaminen on alkanut tuntua minulle elämäntarkoitukselta!
Voi olla, että näen jonkun viimeisen kerran, mutta haluan kohdata hänet –
oikeasti.
Mainitsemani paksu opaskirja puhuu leivisköistä. Meille
annetaan erilaisia leivisköjä, joissa voimme olla uskollisia. Uskon, että
minulle on annettu kolme leiviskää, jotka ovat kaikkia muita leivisköjä
tärkeämpiä. Noilla kolmella leiviskällä on ihmisen nimi ja he ovat minun
vaimoni, tyttäreni ja poikani. En voisi koskaan saada yhtään tärkeämpää
tehtävää! Olen miettinyt usein, että mistä tiedän hoitaneeni hyvin omat
leiviskäni. Onko heidän menestyksensä minulle merkki siitä vai se, kun he
kehuvat minua? Uskon, että on vain yksi todellinen merkki hyvin hoidetusta
leiviskästä: Jos he voivat hyvin! Jos voin jalkkiskentän laidalta nähdä
onnellisen ja kepeänoloisen tytön juoksentelemassa tai iltapuuhissa pojan, joka
oikeasti tietää olevansa rakastettu tai naisen, jonka silmät loistavat
katsellessaan minua, voin tietää, että tärkeimmät leiviskät on hoidettu hyvin.
Mihin meillä pitäisi olla muka kiire? Mitä kaikkea meidän
pitäisi saavuttaa? Onko elämästämme tullut kilpailua? Jos kaveri pystyy
ostamaan jotain, niin sittenkö meidänkin pitäisi? Mitä omistamalla me oikeasti
tulemme onnellisemmaksi? Miksi koko elämämme ei voisi pyöriä lähimmäistemme
ehdoilla? Jossakin lehtijutussa joku eläkeläinen sanoi, että eläkkeellä on taas
aikaa elvyttää ystävyyssuhteita. Se tuntui minusta todella lohduttomalta! Mitä
asioita me haluaisimme saavuttaa työuran aikana niin kovasti, ettei meillä
olisi aikaa ystäville? Missä kohtaa meidän elämänarvot menevät niin sekaisin,
että alamme uhrata kaikkia tärkeitä asioita turhia asioita tavoitellessamme?
Kun menimme naimisiin ihanan vaimoni kanssa yli 17 vuotta
sitten, minusta tuntui, ettei kukaan ympärillämme uskonut meidän onneemme.
Kihlasormuksessamme on viittaus yhteen jakeeseen mainitsemastani paksusta opaskirjasta,
joka selittää, miksi olemme niin onnellisia toistemme kanssa:
”Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Mutta jos me rakastamme
toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on tullut meissä
täydelliseksi.” 1.Joh.4:12
