Ihmisyys

Kävin yhtenä aamuna ruokakaupassa seitsemän maissa. Ollessani kassalla ulko-ovesta tuli sisään eräs tuntemani minua noin 30 vuotta vanhempi nainen. Minusta tuntui, kuin aurinko olisi tullut sisälle ja sanoin sen hänelle samalla, kun maksoin ostoksiani. Hänkin sanoi minulle jotain kaunista ja vaihdoimme kuulumisia. Lopulta hän sanoi minulle, että on aina tykännyt minusta ja tykkää edelleen. Vastasin siihen, että ”Mäkin tykkään susta.” Samalla huomasin kassatyöntekijän naaman vääntyvän hymyyn. Olemme tuon naisen kanssa ihan erilaisia ja ajattelemme monesta asiasta hyvin eri tavoilla. Uskommekin ihan eri tavalla, mutta silti tykkäämme toisistamme. Voimme ihailla toisiamme ja tavatessamme me välitämme toisiimme lämpöä. Mielestäni tässä on kyse ihmisyydestä parhaimmillaan. Tässä on kyse jostain sellaisesta, joka tekee maailmasta paljon kauniimman paikan. Minun ei tarvitse vaatia häneltä yhtään mitään, voidakseni osoittaa hänelle syvän ihailuni. Hänen ei tarvitse täyttää minun odotuksiani, koska minä voin tykätä hänestä juuri sellaisena kuin hän on. Kukaan ei kiellä minua tykkäämästä!

Syksyn aikana vedin vesijumppaa miesvaltaiselle ryhmälle. He nauttivat kovasti, kun kehuin heitä. Joskus he aivan kerjäsivät kehumista. Eräällä kerralla kehuin heitä vuolaasti ja eräs heistä vastasi minulle, että ”Onpa ihanaa, kun sinä kehut meitä niin aidosti!” Vastasin, että kehuessani tuntuu usein siltä, että kerrankin on sanomassa jotain järkevää.

Olin hiukan vastentahtoisesti syksyllä kahden luokan opettajansijaisena. Toisen luokan suurena haasteena oli käyttäytyminen. Käyttäytymishaasteen vuoksi päätin muutaman päivän jälkeen kehua lapsia. Aloin miettiä, että mitä minä olin nähnyt. Millaisia lapsia tuolla luokalla oli. Kävin jokaisen lapsen mielessäni moneen kertaan läpi etukäteen ja halusin keksiä jokaiselle kaksi osuvaa kehua. Kuten oletinkin, lapset kuuntelivat tunnilla hyvin tarkkaan, mitä heille heistä sanoin. Sijaisuuteni pitkittyi kuudeksi viikoksi ja oli todella ihana huomata eräs suurenmoinen edistysaskel yhden oppilaan oppimisessa. Suoraan sanottuna en ollut viimeisinä päivinä uskoa korviani! Meinasi itku tulla kesken tuntia, kun tajusin, että nyt on jotain tapahtunut. En tykkää sinänsä opettajan työstä niinkään. En koe sitä omakseni, mutta rakastan kohdata ihmisiä ja siksi olin lopulta hyvin kiitollinen tuosta kuudesta viikosta. Toisella luokalla lapset olivat vanhempia ja heille olin sijaisena viimeiset neljä päivää ennen joululomaa. Puhuimme paljon heidän kanssaan siitä, miten jokainen ihminen on arvokas. Ennen viimeistä päivää halusin jälleen haastaa itseni kehumiseen. Oppilaita oli 17, mutta halusin sanoa jokaisesta viisi asiaa antamaani joulukorttiin. Viimeisenä päivänä luin kortit ennen antamista ja samalla testasin, että tunnistiko muut, kenestä puhuin. Jokainen oppilas tunnistettiin kuvauksesta. Ihmisen kohtaaminen on mielestäni koko tämän näkyvän maailman suurin aarre.

En malta olla kertomatta, että tänään viestittelin erään ateistiystäväni kanssa liittyen lasten harrastuksiin. Kirjoittaessani tunsin suurta lämpöä ja ihailua tuota ihmistä kohtaan. Halusin jotenkin sen ilmaista viestissäni. Minulle Jumala on kaikki kaikessa ja tämä ystäväni ei usko koko Jumalaan, joten ajattelumme poikkeavat hyvin radikaalisti. Usein kirjoittaessani Jumalasta minun tekee mieli huomioida hänet ihmisenä, joka saattaa ajatella Jumalan olevan mielikuvitusolento. Mutta kukaan ei ole pakottanut minua vihaamaan häntä. Minun ei tarvitse hillitä ihailuani siksi, että hän ei usko kanssani samalla tavalla. Päinvastoin saan venyttää rakastamaani ihailun jousta oikein kaikin voimin ja ampua ihailun nuolia sydämeni kyllyydestä, koska hän on ihminen niin kuin minäkin.

Minusta tuntuu, että seurakunnissa on paljon sellaisia ihmisiä, jotka miettivät, että rakastaako Jumala ihmistä sen takia, että se on jonkinlainen jumalallinen velvollisuus Hänelle vai voisiko olla, että Jumala rakastaa ihmistä sen takia, että ihminen on Hänen mielestään rakastettava. Samat ihmiset saattavat miettiä arvottomuuden tunteensa vuoksi, että voisivat hypätä vaikka junan alle, eikä siitä kukaan välitä. Tämän asian ajatteleminen saa minut kyyneliin. Joskus on niin vaikeata ymmärtää miksi maailma on niin kova ja kylmä paikka. Ja vielä vaikeampaa on ymmärtää, että ihminen joutuu miettiä seurakunnan sisällä sitä, että onko hän rakastettava. Eräs mies sanoi, että on ollut kymmeniä vuosia seurakuntalainen ja on siinä oppinut sen, miten raadollisia ihmiset ovat. Nuo sanat satuttavat minua kovasti. En käsitä, miten me ihmiset katselemme toisiamme! Olemme suorastaan mestareita näkemään toisen ihmisen raadollisuuden. Joskus tuntuu, että ei tarvitse kuin aloittaa lause, niin toinen uskovainen jo huomaa sinun virheesi.

Tässä vaiheessa haluan sanoa, että viime vuosina minun seurakuntani on eniten ollut Kiuaskallion kivet eikä joku virallinen yhdistys, mutta viimeisten vuosien aikana olen oppinut näkemään todella paljon kaunista toisissa ihmisissä. Jossain vaiheessa tajusin, että Jumalan rakkaus on sellaista, että Hän keskittyy onnistumisiini eikä epäonnistumisiin. Ja Jumalan läheisyydessä on upeata olla, koska siellä oikeasti tiedän olevani rakastettu sellaisena kuin olen Hänen luomistekonaan. Ja kun tulen Jumalan läheisyydestä kohtaamaan ihmisiä, haluan keskittyä heidän onnistumisiinsa. Haluan nähdä heidät niin kuin Jumala näkee. Ei Jumala halua painaa meitä alas! Hän ei halua mitätöidä meitä. Jos sinä etsit Hänen läheisyyttään, Hän ajattelee, että onpa ihanaa, että juuri sinä teet niin.

Haluan selventää tätä Raamatun jakeella, joka on todennäköisesti maailman yleisimmin lainattu Raamatun kohta (Joh.3:16):

”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainutsyntyisen Poikansa,”

Jumala siis on rakastanut ihmistä ja siksi Hän antoi Poikansa. Voimme olla varmoja, että Jumalan yläpuolella ei ole mitään eikä ketään, joten Hänelle ei kukaan voi asettaa jumalallista vaatimusta. Hän on täysin omasta tahdostaan rakastanut ihmisiä. Uskon, että Jeesuksen sanoessa noita sanoja, Hän tiesi, että ihminen on aina ollut ja tulee aina olemaan Jumalan rakkauden kohde. Ja kun tähän vielä muistutamme, että Jumalahan loi ihmisen omaksi kuvakseen, ymmärrämme, että Hänellä on hyvä syy rakastaa ihmistä. Ihminen itse on syy Jumalan rakkaudelle.

               Jae jatkuu:

               ”ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.”

Tämä antaa meidän pelastuksellemme täysin aukottoman lujuuden, joka perustuu Jeesukseen. Pelastuminen ei riipu meistä, vaan Jeesuksesta. Mikään meidän tekomme ei tule vahvistamaan pelastusta eikä lisäämään siihen mitään. Pelastus perustuu täydellisesti Jeesuksen sovitustyöhön, johon saamme turvautua.

               Jos emme jaksa lukea Raamattua yhtään enempää, mutta uskomme tuohon jakeeseen kirjaimellisesti ilman lisäyksiä, meillä on jo aivan valtava ilosanoma elettäväksi todeksi. Ensinäkin tuo Jumalan rakkaus osoittaa, että ihminen on arvokas omana itsenään. Meidän ei tarvitse ansaita hyväksyntää eikä meidän tarvitse odottaa muilta ponnisteluja hyväksyäksemme heitä. Voit mennä naapurilta kysymään, mitä mieltä hän on siitä kolmannesta naapurista. Naapurisi kanssa voit nähdä hyvin selkeästi kaikki ongelmat ja heikkoudet tuossa kolmannessa osapuolessa. Se on myös typerä kiero tapa kehua itseään, kun puhuu muiden virheistä. Mutta jos menet kysymään vähän korkeamman tahon mielipidettä eli suoraan Jumalalta kenestä tahansa ihmisestä, niin Hän rakastaa, rakastaa, ja rakastaa. Sitten tiedät, mihin keskittyä toisissa ihmisissä!

Ja niin ihanaa kuin se onkin, evankeliumi ei nosta ketään ihmistä toisen yläpuolelle. Pelastuksessa on kyse Jeesuksen työstä, joten kunnia kuuluu Hänelle eikä meille. Tämä on myös sosiaalisesti vapauttava tosiasia. Jeesuksen monessa vertauksessa ja opetuksessa tulee tämä sama asia kauniisti esille. Meidän ei tarvitse nousta koskaan toisen ihmisen yläpuolelle. Minun ei tarvitse koskaan ajatella, että olisin parempi tai tärkeämpi kuin toinen. Olemme ja pysymme kaikki täsmälleen samalla viivalla. Jumalalla ei ole lellikkejä eikä pikkupomoja. Hänellä on vain rakkaita lapsia.

Useita vuosia sitten kuuntelin netistä jonkun miehen saarnaa. Saarnassa oli paljon hyviä ajatuksia, mutta lopussa mies alkoi oudolla tavalla vakuuttamaan, että me ihmiset ei olla mitään ja vain Jeesus on. Silloin tajusin, että tuota outoa viestiä kuulee todella paljon kristillisissä piireissä ja ehkä juuri tuon sanoman vuoksi olen seurustellut enemmän Kiuaskallion kivien kanssa ja vähemmän uskovaisten kanssa. Noihin aikoihin katselin Smurffit-elokuvaa tyttäreni kanssa. Samalla poikani, joka oli silloin 1-2-vuotias leikki vieressämme ja välillä kaipasi huomiotani. Elokuvassa oli smurffeja, jotka eivät olleet varmoja, onko heidän isänsä Velho vai Suursmurffi. Velho halusi vain käyttää smurffeja hyväkseen. Suursmurffi taas oli hyvä ja rakasti smurffeja. Jossain vaiheessa Velho piti vankeinaan smurffeja saavuttaakseen heidän avullaan itsekkäät päämääränsä.  Samalla vankeina olleet smurffit tajusivat, kuinka paha velho oli. Suursmurffi tuli kuitenkin pelastamaan vangit. Vankeina olleet smurffit huusivat jotenkin mieliinpainuvasti: ”Isä sinä tulit sittenkin!” Tuolla hetkellä poikani tarttui käteeni ja veti minut hyvin määrätietoisesti toiseen huoneeseen. Päästyämme toiseen huoneeseen hän kävi sulkemassa huoneen oven ja näin, kuinka hän hengähti jotenkin todella helpottuneena. Hän halusi saada isänsä huomion kokonaan. Tuo hetki sai minut miettimään, millainen Isä minulla on. Ymmärsin, että minun Isäni ei koskaan halua mitätöidä ihmistä. Hän ei koskaan halua ajaa minua ahtaalle tai synkkyyteen. Hän on Isä, joka rakastaa sydämestään minua ja Hänen rakkautensa avartaa sydämeni rakastamaan muita.

Minulla on haave, jonka toivoisin toteutuvan elinaikanani. Haaveilen seurakunnasta, jossa ihmisen olisi hyvä olla. Siellä ei ajettaisi ketään ahtauteen eikä painettaisi alas. Se olisi sellainen seurakunta, johon voisin ottaa vaimoni ja omat lapseni mukaan. Se olisi seurakunta, johon voisin turvallisesti pyytää niitä ihania ihmisiä, joiden kanssa olemme keskustelleet kaikenlaista. Tietäisin, että heitä ei lyötäisi maahan, kun he tulevat. Haaveilen, että seurakunta löytää uudestaan ihmisyyden. Tutkittaisiin uudestaan, että mitä se tarkoittaa, kun Jumalan hyvyys ja ihmisrakkaus ilmestyi.

Päätän tämän blogin ohjeisiin, joita Paavali antoi Tiitukselle seurakuntaa varten:

”He eivät saa herjata ketään eivätkä riidellä, vaan heidän tulee olla ystävällisiä ja kaikin tavoin osoittaa lempeyttä kaikkia ihmisiä kohtaan. Olimmehan mekin ennen ymmärtämättömiä ja tottelemattomia, olimme eksyksissä, monenlaisten himojen ja nautintojen orjia, elimme pahuudessa ja kateudessa, vihattuina ja toisiamme vihaten. Mutta kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja ihmisrakkaus ilmestyi, hän pelasti meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta…” (Tit.3:2-5)