Tartu kiinni unelmaasi

Aamuisin on hyvä aika testata vähän itseään. On hyvä kysyä itseltään, että mikä minua tänään motivoi. Miksi tänään olisi hyvä päivä? Miksi ylipäätään kannattaa nousta? Itse en ole luontaisesti hyvä aamuherääjä ja siksi tuollaiset kysymykset ovat hyvinkin tuttuja aamuisin. Jos minulla on hyviä vastauksia noihin kysymyksiin, saattaa päivä lähteä oikein mukavasti käyntiin. Jos elämässä on jotain, joka ihan oikeasti sykähdyttää minua, niin herääminen saattaa olla jopa helppoa. Onko ehkä joku tavoite, jonka eteen saa tänään työskennellä? Onko kenties joku unelma, joka siivittää antamaan parhaansa tähän päivään?

Oman unelman löytäminen ei ole aina helppoa. Joskus me vain kävelemme unelmiemme ohi tajuamatta, että juuri siinä on se asia, joka meitä sykähdyttää. Emme ehkä kuuntele itseämme riittävästi. Saattaa olla, että aina jonkun asian tullessa puheeksi, meidän sydämemme alkaa pamppailla inostuksesta. Annammeko tilanteen mennä ohi, koska emme uskalla unelmoida? Joku asia tuntuisi erityisen ihanalta, mutta se tuntuu liian kaukaiselta. Tässä olisi yksi hyvä syy pysähtyä hetkeksi! Kiireen ja vauhdin turvin elämä kiitää nopeasti ohi. Jos kuitenkin pysähtyisimme hetkeksi, voisimme kuulla mitä oma sisimpämme meille huutaa. Sen huutoa ei kannata tukahduttaa.

Olen huomannut monessa suhteessa, että olen puolivahingossa ajautunut sellaisten asioiden pariin, joita sisimpäni halusi jo lapsuudessa. Toki on tarvinnut tehdä rohkeitakin päätöksiä ja uskaltaa luottaa siihen, että joku korkeampi Voima kannattelee kaikissa elämän haasteissa.

Lapsena minua sykähdytti valtavasti pitkän matkan juoksukilpailut. Fanitin esimerkiksi kenialaista Moses Kiptanuita, joka oli maailman ensimmäinen 8 minuutin alittaja 3000 metrin estejuoksussa. Etenkin syksyisin juoksimme veljeni kanssa usein melko tarkasti 3000 metrin matkan perheemme perunavarastolta kotiin työpäivän päätteeksi. Halusin olla juoksija. Koulujenväliset maastojuoksukilpailut ja yleisurheilukilpailut olivat ne paikat, joista hain ikäänkuin hyväksyntää omalle unelmalleni. Omassa ikäluokassani oli Jarkko-niminen huippulahjakas urheilija, joka voitti peruskoulun jokaisen pitkän matkan juoksukilpailun. Haaveilin usein ennen kisoja, että sillä kertaa minä olisin loppsuoralla noussut kärkeen, mutta niin ei koskaan käynyt. Paras sijoitukseni taisi olla 3. sija. En pärjännyt omasta mielestäni riittävästi ja siksi en antanut itselleni lupaa tuohon unelmaan. Jarkko aloitti aina niin kovaa, että ensimmäisen 100 metrin jälkeen tuntui, että keuhkot eivät pysy enää sisällä ja loppu täytyi sinnitellä muista sijoista kamppaillen. Urheilija taritsee itseluottamusta. On vaikea ryhtyä urheilijaksi, jos ei ole jotain positiivista kokemusta omista lahjoistaan.

Ollessani 6-luokalla koulujenvälisissä yleisurheilukisoissa järjestettiin kävelykisat. Olin etukäteen hyvin innoissani noista kisoista. Harjoittelin kilpakävelyä pyörätiellä kisoja varten. Tuohon kilpailuun osallistui myös Jarkko-niminen huippulahjakas urheilija. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin eri Jarkko. Hän oli 5-luokalla, mutta vain yhden kuukauden minua nuorempi. Minä voitin tuon kisan ja Jarkko tuli toiseksi. Nopeasti kilpailun jälkeen minä aloin vähätellä tuon kilpailun arvoa. Olisin halunnut voittaa juoksukisat, enkä kävelykilpailuja. Taisipa joku kaverikin sanoa, ettei tuo kävelykilpailun voitto ollut niin arvokas. En osannut arvostaa tuota voittoa lainkaan. Unohdin koko kävelyn ja voiton hyvin nopeasti. Yläasteella ajattelin, että juoksemalla hyvän tuloksen kisoissa saan näyttää kiusaajilleni, että olen onnistuja. Tuo yritys päätyi itkuun keskellä täyttä urheilukenttää.

Vuosia myöhemmin olen seurannut Jarkko Kinnusen kävelysuorituksia televisiosta. Muistan, kun veljeni hehkutti vuonna 2006, että näissä EM-kisoissa kävelee jalasjärveläinen kävelijä. Luin kerran lehdestä Jarkon haastattelun. Jarkko kertoi siinä, että oli innostunut kävelystä, kun oli elämänsä ensimmäisissä kisoissa tullut toiseksi. Siinä vaiheessa aloin muistella, että taisin minäkin joskus kävellä kilpaa. Jonkun aikaa myöhemmin tapasin Jarkon ihan livenä ja kuten hänen jalolle luonteelleen sopii, hän muistutti minua tuosta kisasta. Jarkko oli toinen tuossa kisassa ja minä ensimmäinen. Koko peruskoulun aikana en kertaakaan voittanut halaumiani juoksukisoja. Ainut koulujenmestaruus, joka minun nimiini on kirjattu sattui kuitenkin olemaan se kisa, jossa voitin tulevan Olympiakävelijän. Minusta ei koskaan olisi tullut yhtä sitkeää pitkän matkan kävelijää, enkä siinä mielessä halua tällä asialla rehennellä. Tuntuu kuitenkin, kuin joku ylhäältä käsin olisi laittanut elämästäni talteen jotain, joka vuosien päästä auttoi minua uskomaan itseeni.

Oman juoksuharrastukseni aloitin vasta 22-vuotiaana, jolloin tulin myös isäksi. Kuten edellisessä blogissani kerroin, kouluvuodet jättivät omat jälkensä minuun ja oli vaikeata oppia uskomaan itseensä. Monessa mielessä näytti kuitenkin siltä, että joku ylhäältä käsin halusi auttaa minua. Juoksu-urani alussa kiinnostuin yleisurheilussa käytettävästä luokitteluista. Joka lajissa on raja A-, B- ja C-luokan tulokseen. Ensimmäisenä vuotena halusin saavuttaa C-luokan rajan ja niin teinkin. B-luokan rajakin tuli alitettua melko nopeasti. Lopulta jäin jahtaamaan A-luokan rajaa, joka oikeuttaisi myös osallistumiseen Kalevan kisoihin. Minulla oli kaksi kertaa myös valmentaja. Lopulta tajusin kuitenkin, että juoksussa minua kiinnostaa myös valmennus ja sen suunnittelu. Halusin siis valmentaa itse itseäni. Juoksu ja sen valmentaminen itsenäisesti oli minulle jonkinlainen tapa osoittaa, että olen onnistuja, enkä epäonnistuja.

Vuonna 2009 alkukesästä Keuruulla oli 10 000 metrin juoksukisa. Kisassa oli mukana molemmat edelliset valmentajani, toinen valmentajan roolissa ja toinen juoksijana. Tuossa kilpailussa juoksin elämäni ensimmäisen A-luokkaan oikeuttavan tuloksen uudella ennätykselläni (31:44). Kilpailun palkinnot jakoi 10 000 metrin Suomenennätyksen haltija Martti Vainio. Taisin olla kilpailun kolmantena ja palkinnoiksi jaettiin tavarapalkintoja. Sain valita palkinnoista itselleni partakoneen. Tuo partakone on palvellut minua jo lähes 10 vuotta. Aina, kun ajan sillä partaani, muistelen sitä,  miten juoksin itseni A-luokan juoksijaksi, kättelin Suomenennätyksen haltijaa ja samalla tunnen olevani oikeasti mies.

Jarkko Kinnuselle sanottiin koulujenvälisten kävelykisojen jälkeen, että hänhän on lahjakas. Kehotettiin harjoittelemaan, kun olisi mahdollisuudet pärjätä. Noilla sanoilla taisi olla iso vaikutus! Toivoisin, että oppisin sanomaan tuollaisia sanoja ihmisille. Enkä tarkoita nyt vain urheilun saralla. On hyvin tärkeätä huomata, milloin sisimpämme alkaa pamppailla innosta. Minäkin olisin ihan hyvin voinut aloittaa urheilun jo paljon aiemmin. Olin laittanut itselleni riman turhan korkealle. Halusin olla juoksija, mutta en pitänyt itseäni riittävän hyvänä. Haile Gebreselassie (useiden maailmanennätysten tekijä) sanoi juoksu-uransa aikana, että hän ei ole niinkään Maailmanmestari, Olympiavoittaja tai ennätysten tekijä. Hän on ennenkaikkea juoksija! Emme voi tietää, mitä saavutamme, mutta voimme silti olla täysillä sitä, mitä olemme! Olosuhteiden pakosta oma juoksuharrastukseni on hiipunut vuoden 2013 jälkeen. Olen edelleen juossut, mutta olen tehnyt sitä sivuasiana. En ole enää niin ajatellut olevani juoksija. Viimeisten kuukausien aikana tähän on tullut selkeä muutos. Olen järjestänyt itselleni aikaa juoksemiseen. Huomaan nauttivani siitä huomattavan paljon enemmän, kun saan elää siinä hetkessä täysillä, kun treenaan. Ei ole kiire eikä ajatus jo seuraavassa tehtävässä. Juoksukuntoni on myös noussut tämän myötä. Yhtäkkiä olenkin jo yllättävän lähellä vuoden 2013 kuntoani. Viime sunnuntaina Kuortaneella täytyi oikein ihmetellä, että miten tietyt vauhdit tuntuivat niin helpoilta juosta.

Olen uudestaan päätynyt olemaan juoksija. Tällä kertaa en aseta rimaa niin korkealle, että tekisin oman oloni tukalaksi. Olen joka tapauksessa juoksija, koska se on minun juttuni.

Miksi me hautaamme unelmamme niin helposti? Joku on meitä parempi ja masennumme? Emme onnistu ensiyrittämisellä riittävän hyvin? Emme saa kannustusta riittävästi? Nuo ovat ehkä osa syytä, mutta luulenpa, että syvemmällä on jotain paljon isompaa! Emme osaa yhdistää unelmaamme siihen tarkoitukseen, miksi me täällä elämme!

Olen hyvin iloinen siitä, ettei minusta tullut juoksijaa kouluikäisenä! Olen myös kiitollinen niistä kivuista, joita kannoin sisälläni. Niiden kautta olen löytänyt paljon syvempää. Olen kyllä innokas juoksijakin, mutta vielä paljon enemmän haluaisin olla kannustaja tässä maailmassa. Haluaisin jotenkin levittää hyvää kierrettä ympärilleni. Urheilu voi olla siinä välineenä, mutta kannustus on se, miksi minä synnyin. Luulen, että meillä jokaisella on oma paikkamme tässä maailmassa. Meille jokaiselle on tehtävä, jolla voimme rakentaa ja tehdä jotain hyvää toisten ihmisten hyväksi.

Saatat olla paras omassa työssäsi! Tiedät, että kovin helposti ei sinua parempaa löydy ammatissasi! Hyvä niin, mutta miten teet osaamisesi arvokkaaksi? Miten sinun ja minun onnistumiset voisivat olla osana suurempaa tarkoitusta? Mitä ketään hyödyttää nousta Olympiakisojen palkintokorokkeelle nostamaan käsiään? Mitä merkitystä on olla rikkaampi, kuin muut? Voisimmeko jotenkin erityisellä tavalla laittaa lahjamme hyvään tarkoitukseen? Unelma yhdistettynä suureen tarkoitukseen on se, mikä meistä tekee vahvoja! Se, että haluamme olla hyviä ja onnistua, on hyvin luonnollista ja vahvasti meihin sisäänrakennettua. Sitä meidän ei tarvitse mitenkään hävetä. On typerää ruveta vähättelemään, kun joku nostaa sinun osaamistasi esiin. Vähättelet samalla Luojaasi! Joskus vain meidän tekemisellä ei ole todellista arvoa, koska kaikki palaset eivät ole vielä kohdallaan. Ehkä sisimmässämme tiedämme, että meidät on tarkoitettu paljon tärkeämpään tehtävään.

Tehdessämme töitä suurelle tarkoitukselle, tulemme palkituksi samantien. Suuren tarkoituksen palkka on paljon parempi kuin raha. Suuri tarkoitus tekee meidät aidosti onnellisiksi. Ja mielenkiintoista on se, että jokainen meistä kelpaa tähän juttuun. Voit aloittaa jo tänään. On hyvin jännittävää venyttää omaa sisimpäämme, kun ajattelemme toisia ihmisiä. Voimme oikein treenata toisen ihmisen kunnioitusta. Voimme treenata anteeksiantamista. Voimme treenata erillaisuuden hyväksymistä. Ja sitten voimme venyttää itseämme antaaksemme toisille enemmän, kuin ennen. Voisimmeko ehkä varmistaa, että lähimmäisemme tietää, kuinka arvokas ihminen hän on? Voisimmeko muistuttaa häntä hänen onnistumisistaan? Voisimmeko antaa hänelle lahjan, joka ihan aidosti ja syvästi lämmittää hänen sisintään?

Tervetuloa onnellisten ihmisten tielle!


Kirjoitan seuraavaksi torstaina 14.2.