Meidän mahdoton rakkautemme

Ensimmäinen päivä juhannusvapaasta oli alkamassa. Tunsin itseni todella väsyneeksi ja kaipasin lepoa. Työ lasten parissa vie voimia, vaikka se onkin myös niin antoisaa. Voimavarat sosiaaliseen kanssakäymiseen ovat työpäivien jälkeen joskus aika heikoilla. Tuona aamuna kaunis vaimoni kertoi minulle mitä hän minusta ajatteli. Ja onhan se toisaalta ymmärrettävää, että näiden yli 15 avioliittovuoden sisälle mahtuu myös tuollaisia ikäviä ajatuksia ihmisestä, jota näkee joka päivä. Olin hyvin turhautunut. Kävin mielessäni ajatuksia meidän avioliitostamme. Joissakin asioissa ajattelemme niin eri tavoin. Pyörittäisimme arkea niin eri tavoilla. Olen oppinut huomaamaan tietyn kulmien nostelun, jota hän tekee mielestäni samalla tavalla kuin äitinsä. Silloin kun hän tekee niin, tiedän jo valmiiksi odottaa madonlukuja.

               

Juhannusvapaat vierähtivät siinä siten, että molemmat tahoillaan kiukuttelivat toisilleen ilman sanoja. Molemmat tahoillaan ajattelivat toisistaan kaikkia niitä negatiivisia ajatuksia, joita erilaisuutemme nosti pintaan. Sunnuntaina teimme kisareissun Saarijärvelle. Lotan kisan jälkeen meidän piti odottaa useita tunteja minun kisaani. Kisani odottelu koetteli ilmiselvästi perheeni kärsivällisyyttä, vaikkakin kesäinen Saarijärvi ei ihan kauhea paikka ollutkaan. Kotimatkalla yritin puhua eräästä suuresta unelmastani. Se taisi laukaista Johannan tunteissa viimeisenkin pinnan ja sain kuulla aiempaa selvemmin, kuinka valtavan pettynyt hän oli minuun arjen asioissa. Yritin vähän puolustautua, mutta lopulta tajusin, että ei sekään johda yhtään mihinkään. Johanna voisi kirjoittaa oman bloginsa niistä tunteista, mitä hän kävi läpi, mutta yritän tässä kertoa omista tunteistani. Kotiin päästyämme päätin oikein vihan vimmassa tehdä kaikkia kotitöitä, mitä keksin tehtäväksi. Seuraavana aamuna samassa vimmassa pesin vessat, pudistelin matot, imuroin ja tein jotain muutakin ennen kuin menin töihin. Olin kuulemma hyvän näköinen, kun imuroin ilman paitaa. Ajattelin, että hänen silmissään hyvännäköistä on oikeasti vain se, että teen niitä kotitöitä.

               

Minulla on ihan eri ajatukset kotitöistä. Johanna haluaisi, että siivoaisimme kerran viikossa, minulle riittäisi siivoaminen kerran kahdessa tai kolmessa viikossa. Johanna suunnittelee ruokien tekemistä jatkuvasti etukäteen, minulle riittäisi, että suunnitellaan sitten, kun on nälkä. Johanna halusi, että meidän talomme maalataan ja onhan siitä jo 17 vuotta, kun se maalattiin viimeksi. Minä taas nautin siitä, kun talo alkoi näyttää vähän ränsistyneeltä. Se jotenkin sopi minun sieluni maisemaan paremmin. Inhoan sitä, kun kaikki pitäisi näyttää niin uudelta ja hienolta. Voisin oikeastaan luetella jokaisesta kotiaskareesta, miten ne hoidettaisiin minun tavallani. Toki en ole halunnut lähteä väittelyyn, että miksei näitä asioita tehtäisi minun tavallani. Ongelma on ehkä se, että putoan jatkuvasti kärryiltä kotitöissä, koska minun pitäisi tehdä niitä eri tavalla kuin tekisin niitä luontaisesti.

               

Tuohon sieluni maisemaan kolahti Irinan tekemä kappale ”Hiljaisuus”, joka tuli radiosta Samu Haberin laulamana. Ja samalla myös Juha Tapion kappale ”Älä lähde vielä pois”. Tuntuu aika uskomattomalta, että sama rakkaus, joka niin voimakkaasti joskus roihahti, onkin välillä niin mahdottoman tuntuinen. Välillä sitä kysellään, että miksi me edes ollaan yhdessä!

               

Sitten aloinkin kelata, että minähän rakastuin ihan aidosti tuohon naiseen. Se ei ollut joku epätoivoinen heikko hetki. EI sinne päinkään! Se rakkaus roihahti niin voimallisesti, että olin valmis astumaan monessakin mielessä tuntemattomille alueille. Ei ollut kyse jostain jääräpäisestä päätöksestä, vaan todellisesta rakkaudesta, joka erään kirjan mukaan on väkevämpi kuin kuolema. Tuon kirjan mukaan rakkautta ei suuret vedetkään voi sammuttaa!

               

Pidin kiinni tuosta rakkaudesta, vaikka tiesin helluntailaisena, että koko tuttavapiirini ja sukulaiseni pitivät sitä vääränä valintana. Olin valmis pitämään kiinni tuosta rakkaudesta, vaikka minua kasvattaneet karismaattiset pastorit kovasti yrittivät kääntää päätäni.

               

Ehkäpä rakas vaimoni oli jälleen oikeassa. Nyt on aika mennä hiukan pintaa syvemmälle! On aika löytää se rakkauden roihu, joka saa ohjata arkea. Ei roihu sieltä ole mihinkään kadonnut. Asiat pitää vain suhteuttaa oikeisiin mittasuhteisiin.

               

Tajusin, että tuo talomme uusi sininen maalipintakin voi muistuttaa minua niistä ihanista sinisistä silmistä, joihin rakastuin ja joiden toivon aina loistavan kirkkaasti. Ja mikäpä olisi parempi rakkaudenosoitus, kuin tehdä kotitöitä ihan vain oman rakkaan vuoksi. Muistelimme Johannan kanssa, kuinka nuorina nukuimme usein 80-senttisellä sängyllä lähekkäin. Nykyinen 160-senttinen on aivan liian iso ja pääsemme niin kauas toisistamme. Miksi teemme joskus avioliitossa toisemme yksinäisiksi. Loppujen lopuksi me kaipaamme toisiamme ja tulemme onnelliseksi toistemme lähellä.

               

Eroaminen on kamalan yleistä nykyään. Ajoittain kuulee sellaisten ihmisten eroavan, jotka ovat olleet pitkälle yli 20 tai jopa 30 vuotta naimisissa. Se tuntuu uskomattomalta. Tietenkin haluan kunnioittaa jokaisen päätöstä, mutta toisaalta tekisi joskus mieli mennä puhaltamaan uimaopettajan pilliin eroa harkitseville. Tekisi mieli kertoa, että oikeanlainen hengitystekniikka on tärkeätä avioliitossa. Krooliuinti ei suju pitkään, jos emme hengitä tasaisesti. Avioliitto ei suju pitkään, jos panttaamme asioita pitkään sisällämme. Meidän pitää saada hengittää. Pitää saada sanoa, että tältä minusta tuntuu. Näin pettynyt minä olen tällä hetkellä. Näitä asioita minä kaipaan. Ja pitää kuunnella sydäntään. Entäpä jos se rakkauden tuli roihuaakin siellä sisällä edelleen? Entäpä, jos asiat pitää vain saada oikeisiin mittasuhteisiin?

               

Tähän loppuun sopii Exitin ”Harmaita Enkeleitä”-kappaleen sanat:

               

”Ja Luoja rohkaiskoon meitä, toinen toistamme armahtamaan, Luoja rohkaiskoon meitä toisiimme luottamaan. Luoja rohkaiskoon meitä arjen harmaita enkeleitä, kun siivet juuttuu tyhjää haromaan.”

               

Kaikki mainitsemani kappaleet löytyvät youtubesta.

               

Toivotan rakkauden täyttämiä päiviä lukijoilleni!!!

Saat nojata

Jouduin kohtaamaan yllättävästi epämiellyttäviä tilanteita tänä keväänä. En voi kertoa tarkemmin asiasta, mutta jouduin todella epävarmaan olotilaan. Muutama yö meni pilalle ja tuon tilanteen johdosta huomasin, kuinka toisaalta epävarmalla pohjalla kaikki elämässäni ovat. Huomasin itseni hyvin pieneksi jälleen. Tunsin olevani hyvin ahtaalla ja siinä ahtaudessa jotenkin yritin saada edes hengitettyä normaalisti. On aika hauska huomata kuinka jotkut laulun sanat voivat tuollaisessa tilanteessa osua täsmällisesti kohdalleen. Kyseessä on itseasiassa tuo sama laulu, jonka linkitin viimeistä edelliseen blogiini. Nuo laulun sanat löytyivät tuosta kappaleesta jonkinlaisiksi oljenkorsiksi, joihin sain tarttua: ”Kun aamu nousee mustissaan, niin pieneksi saa tuntemaan. Saat nojata minuun…”

            On todella hämmästyttävää, miten suurella mielikuvituksella Yläkerrasta ohjaillaan ja puhutaan meille ihmisille. Jumalalla ei ole vain muutama tapa puhua, vaan ehkä satoja tai tuhansia eri tapoja! Koin ensiksikin, että minulla oli lupa nojata Isän käsivarteen ja luottaa, että kaikki on Hänen kädessään. Aloin hiljalleen luottaa yhä enemmän ja enemmän, että näinhän se on. Näin se on mennyt aina ennenkin! Miksi se ei nyt niin menisi. Kului useita päiviä ja sitten aivan yllättäen ja yllättävältä taholta tuli sellainen ratkaisu tilanteeseen, että en voinut kuin ihmetellä. Aluksi ajattelin, että ei tämä voinut olla edes totta. Se oli minulle suurenmoinen osoitus siitä, että minun ei tarvitse murehtia. Ja muuten: Kun katselen elämääni taaksepäin, voin muistella monia tilanteita, joissa vastaavalla tavalla asiat järjestyivät siten, että itselleni jäi vahva tunne siitä, että Yläkerrasta niitä asioita ohjailtiin. Voisin kertoa vuoden 2018 tapauksia, 2017, 2016, 2015 jne. Toki oma muistini on hiukan riittämätön, mutta moni tilanne on jättänyt sydämeen jäljen ja muistutuksen rakastavan Isän huolenpidosta.

            Mikään ei voi olla niin ihanaa ja sytyttävää, kuin se, kun saa huomata Isän huolenpidon ja rakkaudenosoitukset. On upeata huomata, että Hän kuuntelee meidän rukouksia! Joskus jonkun tilanteen vaivatessa, minulle tulee sellainen älynväläys, että voinkin muuten rukoilla tämän asian puolesta! Ja jo rukousvaiheessa tunnistan jonkun tietynlaisen olotilan, jonka myötä tiedän saavani vastauksen. Tiedän, että jotain tapahtuu. Sitten vain jään odottelemaan mielenkiinnolla, millainen vastaus minulle annetaan. Viimeksi eilen näin jotenkin niin selvän vastauksen. Ja tuokin oli ihan ehkä yhdestä minuutista kiinni, että osuiko vastaus kohdalleen vai ei. Haluaisin kertoa tarkemminkin, mutta tänne internetiin ei viitsi kaikkea kertoa niin avoimesti, koska tänne kirjoitettuja sanoja voidaan niin helposti ymmärtää väärin. Joka tapauksessa minua vaivasi eräs asia, jonka jälkeen rukoillen vein sen asian Jumalan eteen ja sitten hyvin täsmällisesti tuohon asiaan annettiin vastaus. Se ei ollut mikään sellainen, että niin olisi joka tapauksessa käynyt. Se ei ollut mitenkään odotettavissa ollut ratkaisu. Se vain tuli, koska joku tiesi, miten asioita voi johdatella juuri sopivasti.

            Kun loin tämän blogisivuston, ajattelin, että haluan kannustaa ihmisiä uskomaan omiin mahdollisuuksiin ja löytämään toivoa omaan elämäänsä. Kuitenkin koko tämän kannustukseni ja ideologiani takana on se, että sinulla ja minulla on oikeus nojata suurenmoisen Isän käsiin! Hän on meidän todellinen ratkaisumme oikeasti. Minä en uskalla elää ilman nojautumista Häneen. Siihen on montakin syytä! Ensinäkin koen, että olen ihan hukassa ilman Isää. Alan tuntea itseni kamalan tyhjäksi ja onnettomaksi ilman Häntä. Lisäksi minulla ei ole mitään muitakaan hienoja systeemejä tässä elämässä, mihin nojautua! Hänen suuruutensa ja hyvyytensä jotenkin on se, mihin halusin jo nuorena nojautua. En ollenkaan halua asettaa elämääni minkään muun varaan kuin Hänen. Minusta on hienoa, että monella nuorella on intoa opiskella ja valmistua johonkin ammattiin. En halua ketään lannistaa siinä, mutta minä en osannut innostua opiskelusta. Jotenkin Jumalan hyvyys on vienyt minun mielenkiintoni. Tarkoitan, että minä olen halunnut opiskella sitä, millainen Hän on ja miten Hän johdattaa elämääni. Koen, että Hän alkoi tehdä asioita elämässäni ja se kiinnostaa minua niin paljon, etten halua hukata elämääni muuhun. Olen varma, että monelle esimerkiksi yliopisto-opiskelu sopii vallanmainiosti ja silti he voivat elää lähellä Jumalaa. Mutta minulle on ollut tärkeätä tutkia vain sitä, millaista tietä Hän minua johdattaa ja mitä elämässäni tapahtuu Hänen kanssaan. Kuten suurin osa lukijoistani varmaan tietääkin, minulla on kyllä ammatti ja työ. Ja koen hyvin tärkeäksi tehdä työni mahdollisimman hyvin. Koen, että on tärkeätä kehittää itseään omassa ammatissaan ja pyrkiä parhaaseen. Koen, että työpaikoissamme, meidän tulisi keskittyä koko yhteisömme parhaaseen unohtaen kaikki eripuraisuudet. On oman koulutuksen haaskaamista, jos työpaikallamme keskitymme toistemme nokittamiseen. Sanonpa niinkin, että Jumalan korkeakoulussa opetetaan, että kun meitä satutetaan tai meitä kohtaan toimitaan ikävästi, meidän tehtävämme on kostaa hyvällä. Meidän tehtävämme on keskittyä siihen, miten voisimme tehdä mahdollisimman paljon hyvää sille ihmiselle, joka meitä satuttaa.

            Kaikkein parhaat opinnot tulevat taivaan Isältä! En tarkoita, että me vain lukisimme Raamattua ja toteaisimme, että noin hienosti meidän pitäisi toimia. Tarkoitan, että Isä haluaa opettaa meitä käytännössä. Hän haluaa näyttää meille, miten nuo Raamatun mahtavat ihanteet voisivat toimia meidän elämässämme. Meistä ei tarvitse tulla superihmisiä koska uskon noiden ihanteiden toimivan, kunhan uskallamme nojata aivan täysin Jumalaan. Kaikki hyvyys on oikeasti Hänessä. Tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunne on normaalia, jos olemme Hänestä kaukana. Silloin me vain yritämme täyttää elämäämme kaikenlaisella, että emme joutuisi kohtaamaan tyhjyyttämme. Mutta Jumalassa meillä on kaikki.

Minulla tuli luvattoman pitkä tauko edellisen blogin kirjoittamisesta. Joskus sen kunnollisen ajan löytäminen tähän tuntuu vaikealta. Joskus taas rohkeus kirjoittamiseen on hiukan heikko.

Olen juossut nyt melko paljon enemmän kuin pitkään aikaan. Aloitin juoksemaan 8.4. lähtien 120 kilometrin viikkoja. Toki siinä välissä oli SM-maastoviikko, jolloin juoksin vähemmän (noin 90 km), että olisin hyvässä vireessä kisoissa. Viimeisen 8 viikon aikana olen kuitenkin juossut keskimäärin noin 118 km/vko. Tällä tahdilla saavuttaisin vuodessa 6000 kilometriä ja se on myös tavoitteeni. Juoksukisat ovat menneet edellisiä vuosia paremmin. Janakkalassa 5.5. SM-maastojen 4 kilometrin matkalla yleisessä sarjassa sijoituin 24:nneksi ja se oli elämäni toiseksi paras sijoitus. Vuonna 2008 olin Vammalassa SM-maastoissa 18.

            Helsingissä kävin juoksemassa 18.5. Helsinki City Running Day:ssa 5 km. Lähtöviivalla sanoin kaverille, että pitäisikö yrittää seurata Camilla Richardsonia. Camilla osoittautuikin sinä päivänä juuri sopivaksi vastukseksi. Juoksin välillä hänen edellään, välillä rinnalla ja välillä perässä. Noin 1,5 km ennen maalia Camilla alkoi lisätä vauhtia ja itselläni jalat tuntuivat väsyneiltä ja raskailta. Taisin jäädä muutaman kymmenen metriä, mutta viimeisten satojen metrien aikana kiihdyttelin ja sain Camillan kiinni. En toki mennyt ohi, joten elämäni toisen kerran hävisin pitkän matkan juoksussa naiselle. 5 kilometrin katujuoksun aika oli 16:28.

            Kurikassa oli 25.5. vuoden 2020 SM-maastojen reitillä urheilukentän ympärillä avoimet pm- ja sisumaastot. Siellä yleiseen miesten sarjaan osallistui itseni lisäksi vain kaksi miestä. Meillä matkaksi oli ilmoitettu 6 kilometriä, eli kiersimme noin 2 kilometrin reitin kolmeen kertaan. Etukäteen arvelin jääväni molemmille kilpakumppaneilleni, koska viime vuosina olen heille hävinnyt kaikissa kisoissa. Tällä kertaa olinkin kakkonen ja juoksu kulki aivan mukavasti. Aikani oli 19:10, joka kuulostaa hyvältä ajalta SM-maastoreitin 6 kilometrille, mutta tuo matka ei ollut täyttä 6 kilometriä. Oma GPS näytti 5,58 km, mutta kaverini mittari näytti noin 5,8 km, joka lienee lähempänä totuutta. Reitillä on sopivasti mäkisyyttä ja alustakin vaihtelee. Se ei ole ihan niin rankka kuin Janakkalan reitti, joka oli ehkä rankin kymmeneen vuoteen, mutta mielestäni Kurikan reitti on juuri sopiva.

            Huomaan nauttivani juoksusta yhä enemmän ja enemmän. Kevyet lenkit kulkevat koko ajan helpommin ja helpommin. Vähän kuin olisi mopon selässä. Huomaan myös, että paljasjalkakengät sopivat jalolleni parhaiten. Radalla tykkään kyllä juosta kilpailut ja kovat treenit piikkareilla, mutta taidan lisätä paljasjalkakengillä juoksua muilla alustoilla entisestään, koska se tuntuu jaloille paremmalta. Kovavauhtisesta juoksusta en ole ihan varma. Joskus tuntuu, että en pääse paljasjalkakengillä kovemmissa vauhdeissa hyvään askellukseen ollenkaan. Toisaalta tärkeätä tuntuu olevan, että juoksu pitää lähteä aina rentoudesta käsin. Minkäänlainen väkinäisyys ei siihen sovi, jos haluaa kehitystä.

Toivotan erinomaista kesää kaikille lukijoilleni!