Ahtaudesta avarammalle

Päädyinkin jo nyt kirjoittamaan, koska nämä päivät eivät mene aina niin kuin etukäteen on ajatellut.

Kiinalainen kristitty Veli Yun eli unelmaansa todeksi, kunnes hänet vangittiin. Kiinan valtion on ollut vaikea hyväksyä kristittyjä ja Veli Yun sai kokea siitä osansa. Hän on ollut useita vuosia elämästään vankina oman uskonsa vuoksi. Vankilassa häntä kohdeltiin huonosti ja hän alkoi myös voida siellä huonosti. Vartijat ja vankitoverit kohtelivat häntä kuin esinettä ja hyvin pilkkaavasti. Jotkut virtsasivat ja ulostivat hänen päälleen, kun hän oli niin heikko ettei pystynyt juuri liikkumaankaan. 

Vankitoverit löivät vetoa toistensa kanssa, milloin Yun kuolee. Jossain vaiheessa Pyhä Henki alkoi puhua Yunille. Yunin valtasi suurenmoinen rakkaus ja sääli vankitovereitaan ja vartijoita kohtaan. Hän alkoi kehitellä tapoja, miten osoittaa rakkautta heille. Voimme vain kuvitella, millaisia tunteita Yun kävi, kun häntä riepoteltiin säälimättömästi tuolla vankilassa. Voimme vain kuvitella, miten helppoa olisi antaa vihan syttyä heitä kohtaan. Joskus meillä on sellainen käsitys evankeliumista, että se toimii vain siisteissä kirkoissa, kun pappi saarnaa kauniin saarnansa. Ajattelemme, että hengellisyys on niitä tiettyjä kaavoja ja rituaaleja, joita meille on opetettu. Yunille evankeliumi oli hyvin paljon enemmän. Kesken tuon hirvittävän kärsimyksen, Yun löysi tuolle vankila-ajalleen ihanan tarkoituksen! Hän ei ainoastaan antanut anteeksi, vaan hän myös aloitti aktiivisen toiminnan kiusaajiensa puolesta! Moni vankitovereista hämmästyi ja liikuttui syvästi. Moni heistä kääntyi kristityksi, koska Yunin toiminta puhutteli heitä.

Pidin kerran nuorena hengellisen puheen tilaisuudessa, jota kuuntelivat monet sellaisetkin, jotka eivät olleet kristittyjä. Paljon tuon tilaisuuden jälkeen eräs kuulijoista tuli luokseni kysyen, että miksi me jauhamme aina tuota samaa asiaa. Kuten tämä tekstinikin todistaa, tuo kysymys jäi kaivelemaan mieleeni. Miksi me jauhamme aina samaa asiaa? Eikö meillä ole muuta sanottavaa? Uskon, että hän oli oikeassa! Evankeliumin perusasiat ovat todennäköisesti ainakin 99 prosentilla ihmisistä jollain lailla tiedossa tässä maassa. 

Seurakunnat tekevät hyvin samantapaisia asioita vuodesta toiseen ja törmäämme niissä tuohon perusevankeliumiin jatkuvasti uudestaan. Pelkään, että meidän ongelmamme on kuitenkin se, että meillä ei ole siltikään käsitystä siitä, mitä evankeliumi voisi tehdä meille! Samat ihmissuhdeongelmat ovat edelleen huolenamme. Samalla tavalla me silti puhumme niistä erillaisista ihmisistä, joita meidän on vaikea ymmärtää. Samalla tavalla me suutumme, kun meitä loukataan. Sitten on toki sitä teennäistä nöyryyttä ja teennäistä hyväsydämisyyttä, jolla yritämme saada asiat paremmaksi. Osaamme olla kuitenkin ilkeitä toisillemme. Osaamme satuttaa toisiamme juuri sopivalla tavalla. Tilanteessa, jossa voisimme avoimesti kehua ja kannustaa lähimmäistämme, keksimme jotain negatiivista sanottavaa tai sitten olemme hiljaa. Ja kun olisi tilaisuus auttaa toista rakentavalla palautteella, emme missään tapauksessa halua tehdä sitä rakentavasti. 

Kouluissa meillä on toive, että oppilaat oppisivat kunnioittamaan toisiaan ja toimimaan rehellisesti ja fiksusti toistensa kanssa. Tämä toive on vaikea toteuttaa, jos me oppilaiden vanhemmat emme osaa kunnioittaa lähimmäisiämme saati toimimaan fiksusti heidän kanssaan. Facebookissa näkee usein, kuinka aikuiset osaavat satuttaa toisiaan ja ladella kauheita vihapuheita toisilleen. 

Kun joku meitä kerran satuttaa, näyttää siltä, että emme löydä mistään apua tuohon tilanteeseen. Kun olemme päästäneet vihaa sisällemme, olemme samalla tehneet olemassaolostamme ahtaampaa. Sisäinen ahtaus on paha tauti. En usko, että koskaan kostaminen tai minkäänlainen vihanpito olisi ketään auttanut selviämään. Päinvastoin juuri se on meidän ongelmamme, että vastaamme vihaan vihalla. Eräs tuttavani ei ole muutamaan vuoteen suostunut edes katsomaan minua silmiin. En edes tiedä, mitä tapahtui, mutta hän ei enää vastannut puhelimeen ja selvästikin välttelee minua. Se tuntuu pahalta. Ja myönnän, että meille jokaiselle voi käydä näin! Kun meihin sattuu, on kaikkein helpoin sulkeutua ja pitää sisällään vihaa ja katkeruutta. 

Miksi me ajaudumme niin ahtaalle? Suomessa meillä on ulkoiset olosuhteet erinomaiset. Meillä on tilavat kodit, mutta niin monta kertaa sisimmässämme on kauhea ahtaus. 

Raamattu puhuu paljon kolmesta asiasta, jotka avartaisivat sisimpämme ahtautta: Rakkaus, ilo ja rauha. Ne eivät ole vain joitain ihanteita, joita tavoitella, vaan ne ovat meille luvattuja asioita. Noiden kolmen asian vuoksi, meidän kannattaa pysähtyä ja varata aikaa Jumalan edessä. 

Uskon, että sisäinen rauha voi johdattaa meitä elämässämme. Viime kesänä meillä oli autossa vika. Auto ei välillä käynnistynyt ollenkaan. Olimme esimerkiksi Päijänteen kansallispuistossa autolla. Jätimme auton rantaan ja meloimme saarelle yöpymään. Kahden yön jälkeen heräsimme aamulla, pakkasimme tavarat kumiveneeseen ja molemmat lapsenikin istuivat kumiveneeseen. Minä vedin uimalla märkäpuku päällä veneen parin kilometrin päähän rantaan. Rannassa olimme aikataulussa. Minulla piti sinä päivänä olla rantauimakoulun vetoa. Pakkasimme tavarat autoon ja yritimme lähteä, mutta auto ei käynnistynytkään. Autoa oli aiemmin jo pariin kertaan yritetty tutkia ja korjata. Soittelimme siinä isäni kanssa ja hän kyseli asiaa joltain autonkorjaajalta. Isä vinkkasi, että voisin kokeilla kopauttaa bensapumppua, joka on takapenkin alla. Minä, joka en autoista mitään ymmärrä, nostin penkit ylös ja etsin pumpun näköistä osaa penkin alta. Kopauttelin ja tunnustelin paikkoja jonkin aikaa. Sen täytyi näyttää lasten silmissä todella coolilta, kun sitten istuin kuljettajan paikalle ja käynnistin auton ihan normaalisti. Toki itsekin ihmettelin, että miten se nyt lähtikin käyntiin. Bensapumppu oli hajoamassa ja siinä vaiheessa kopautus sai sen vielä toimimaan. Tuon päivän rantauimakoulut jäivät minulta pitämättä, koska auton kanssa kului useita tunteja. Minulle selvisi, että kääntäessäni virtalukkoa, pitäisi takapenkin alta kuulua pientä surinaa ennen käynnistystä. Jos surinaa ei kuulu, niin moottori ei saa bensaa. Tämä on mielestäni erittäin kaunis vertaus siitä, miten Jumalan rauha voi ohjata meitä! Jos sisimpäämme ei tule rauhaa, niin meidän ei kannata vielä lähteä. Rauha on kuin tuo takapenkin surina, joka on merkkinä meille toimiaksemme oikein. Täytyy myöntää, että edelleen haparoin tämän asian kanssa, mutta meidän ei kannata kulkea pois tuon rauhan luota koskaan. Tuo rauha on hyvin voimallinen vaikuttaja. En puhu nyt sellaisesta, että joku tieto rauhoittaa meidät. Puhun rauhasta, joka ylittää kaiken ymmärryksen. Joka pahimmankin myrskyn keskellä saa meidät, ymmärtämään kaiken olevan suuren Jumalan kädessä.

Tässä vaiheessa anteeksipyyntö kaikilta blogini lukijoilta! Viime viikolla loin nämä blogisivut ja siinä samalla päätin laittaa tilinumerot tuohon sivun reunaan. Olin joku aika sitten kysynyt asian laillisuutta poliisilta ja saanut käsityksen, että asia on OK. Tänään hyvän ystäväni vinkistä päätin uudestaan kysyä asian laitaa poliisilta. Tilinumeroa ei saa laittaa sivulle ja lupasin ne heti poistaa. Poliisi lupasi olla antamatta sakkoja. Lisäksi palautan muutamalle lukijalle rahat, vaikka poliisi ei tätä pyytänytkään. 

Viime viikolla sain hyvän vinkin tuttavaltani pieneen kannustusprojektiin. Tuttavani kanssa puhuimme eräästä henkilöstä, joka on minunkin elämääni vaikuttanut positiivisesti. Hänellä tuntuu olevan erityinen kutsumus, jonka perässä hän on uskaltanut tehdä rohkeita valintoja. Lahjani oli pieni, mutta toivottavasti ajatus meni perille. Ostin hänelle 50 euron lahjakortin ruokakauppaan pienen kannustavan saatetekstin kanssa. Toivoisin, että tuo kannustaisi häntä yhä vapautuneemmin kulkemaan omaa unelmaansa kohti. Toivon, että jatkossakin minulle vinkattaisiin vastaavanlaisista ihmisistä! 

Tuntuu kurjalta huomata, kuinka yksin me monesti olemme omien haasteidemme kanssa. On varmasti myös yllättävää monesti, että se läheisinkään ihminen ei meinaa ymmärtää sitä, mitä sisimmässämme kannamme. Me tarvitsemme toistemme rohkaisua ja tukea. En voi tässä kohtaa olla mainitsematta, että Uuden Testamentin kirjoittaja Paavali tarvitsi myös rohkaisijaa! Paavalia oli aiemmin kehotettu lähtemään kotiin ja kotonaan Tarsossa hän olikin, kunnes Barnabas saapui. Nimi Barnabas tarkoittaa rohkaisijaa ja kehottajaa. Barnabaalle oli avautunut iso työ Antiokiassa, jossa häntä varmasti arvostettiin suuresti. Hän olisi voinut tehdä työtä yksin, mutta hän lähtikin etsimään Paavalia Tarsosta. Olisiko siis puolta Apostolien teoista ja kaikkia Paavalin kirjeitä Raamatussa ilman Barnabasta? Tarvittiin joku, joka tuuppasi Paavalia eteenpäin!

Pahinta tässä on se, että useinkaan me suomalaiset emme ota vastaan sitä tukea, mitä meille annetaan. Väitämme pystyvämme yskin siihen, mitä haluamme. Se on huijausta. Kyllä me tarvitsemme tukea ihmisiltä!

Moni meistä on todennut, että tässä on meidän rajamme. Tämän enempään emme pysty. Olemmeko ihan oikeasti jo antaneet kaikkemme? Meidän on ihan oikeasti aika hylätä se sisimpämme ahtaus ja avata sisimpämme toisille ihmisille! On aika huomata, että rakkauden täyttäessä sisimpämme, olemme paljon enemmän!

Seuraavan blogitekstin kirjoitan torstaihin 21.2. mennessä.