Kohti unelmia

Suuri unelmani on saada ihmisten silmät loistamaan. Olen uimaopettaja ja siinä työssä parhaita helmiä on, kun asiakkaani silmät loistavat onnistumisen ilosta ja siksi, että on oppinut uskomaan itseensä.

Uskon vahvasti, että meitä ei ole tarkoitettu tänne laahustamaan arjen harmaudessa päivästä toiseen. Uskon, että Jumala, joka on kaiken olemisen takana, rakastaa nähdä ihmisissä iloa, innostusta ja sellaista sydämen paloa, joka tihkuu meistä, koska saamme olla omalla paikallamme. Loin tämän blogisivun sinua varten. Voi olla, että luet täältä tekstejä vain kerran tai sitten satoja kertoja, mutta toivon voivani sytyttää sinussa jotain. Toivon, että oman elämäni kipuilut voivat olla sinulla työkaluna, kun käsittelet omia ajatuksiasi. Minulla on unelma, että voisin auttaa ihmisiä löytämään omat unelmansa ja, että he uskaltaisivat kulkea niitä kohti. Unelma voi olla suuri tai pieni. Se voi olla omaperäinen tai hyvinkin tavallinen.

En kehota ketään jättämään omia velvollisuuksiaan tekemättä! En kannusta ketään uppoutumaan unelmiinsa niin, että muu elämä jää huonolle jamalle. Meidän kuuluu täyttää oma paikkamme ja tehdä parhaamme. Jotkut velvollisuudet voivat tuntua ajoittain ikäviltä, mutta uskon, että meidän kannattaa suorittaa kaikki mahdollisimman tunnollisesti. Unelmat eivät lamauta meitä olemaan toimettomia, vaan päinvastoin ne voivat sytyttää meidät suoriutumaan kaikesta paremmin kuin ennen. Kun alamme päästämään unelmastamme irti, se saattaa vaikuttaa kaikkeen elämässämme. Mikään ei tunnu enää niin mielekkäältä. Asioiden tekeminen tuntuu väkinäiseltä, koska elämältämme puuttuu suunta. On tärkeätä lähimmäistemmekin kannalta, että pidämme kiinni unelmistamme. Silloin olemme todennäköisesti paljon parempia lähimmäisiä! Uskon, että unelmoijan sydän on myös alttiimpi tekemään pyyteettömästi asioita toisten hyväksi. Elämän arvojärjestys korjaantuu, kun unelmamme saavat oman paikkansa.

Olen viime viikkojen aikana päätynyt muistelemaan useammankin kerran kouluvuosiani. Koulukiusaamiset ovat nousseet monessa yhteydessä esiin ja se on saanut minutkin muistelemaan. Tullessani yläasteelle olin melko innokas koulunkävijä. Minulla ei ollut selkeitä visioita tulevaisuuden ammatista, mutta halusin opiskella niin hyvin, kuin osasin. Minut oli valittu yläasteella jonkinmoisena kokeiluna liikuntapainotteiselle luokalle. Löysin luokalta mukavan kaverin, jonka kanssa tunsin olevani samalla tasolla. Moni luokastamme oli tosi hyvä liikunnassa ja moni oli myös fyysisessä kehityksessään edellä. Tunsin kaverini kanssa olevani sellaisia tavallisempia poikia. Muutaman kuukauden jälkeen kaverini käänsi kelkkansa yllättäen ja radikaalisti. Hän oli ehkä tehnyt minusta jonkun johtopäätöksen, josta en vieläkään ole täysin varma. Yhtäkkiä olinkin ärsyttävin ihminen, jonka hän tunsi. Hän alkoi kiusata minua ja samalla ehkä huomasi saavansa suosiota ja kunnioitusta, kun potki ja hakkasi minua mennen tullen ja taas. Tuo poika halusi haastaa minut kunnon tappeluun ja aika oli jo sovittuna muiden luokkalaisten odottaessa tappelua innolla. Ajattelin, että olisin oikeasti voinut vähän pärjätäkin tuossa tappelussa, mutta ennen sovittua aikaa tajusin, että uskovaisen ei kuulu tapella. Kieltäydyin tappelusta ja niin minusta tuli koko luokan surkein nössö. Kiusaamisesta tuli luokan yleinen tapa. Kukaan ei siihen puuttunut vaikka ihan kaikki eivät niin aktiivisesti sitä tehneetkään. Vielä 8-luokan kevääseen asti jaksoin parannella numeroitani ja keskiarvo oli todistuksessa 9,2. Olen aina ollut melko päättäväinen luonteeltani, mutta nuo kolme vuotta yläasteella muuttivat minua vaikka en sitä halunnutkaan. 9-luokalla en tehnyt koulunkäynnin eteen mitään. En edes yrittänyt saada hyviä numeroita ja sainkin keskiarvon tippumaan yhden kokonaisen numeron. Osa luokastamme selvästi säälivät minua jo 9-luokalla. He ihmettelivät, miksi en opiskellut enää ja jotenkin hiljaisesti yrittivät ehkä kannustaa minua palaamaan vanhaan tyyliini. He jopa sallivat minut kulkemaan omassa porukassaan ehkä säästääkseen minua kiusaamiselta. En osallistunut keskusteluihin, enkä ollut samalla tasolla heidän kanssaan, mutta he eivät ajaneet minua poiskaan.

Olen lukenut Raamattua pienestä lähtien ja siksi en koskaan halunnut oppia vihaamaan ketään. Ikävät tunteet etenkin tätä yhtä poikaa kohtaan, joka käänsi selkänsä minulle 7-luokalla, painoivat minua toki vuosia. Sanoin kauan aikaa, että hän oli minun pahin vihamieheni yläasteella. Aika nopeasti tajusin, että minulla ei ole mitään syytä vihata tai syytellä ketään tuosta yläasteajasta. Kaikki olivat nuoria ja kaikilla oli omat ongelmansa. Yläasteelta lähdin kuitenkin täysin poljettuna. Tuo kiusaaminen aiheutti minussa sen, että minun on vaikea luottaa keneenkään. Monta vuotta inhosin halaamista yli kaiken. Toisen ihmisen kosketuskin tuntui minusta sietämättömältä. Näin paljon painajaisia tai koin yskinäisinä hetkinä, kuinka vain vajosin jonnekin pimeyteen, eikä minun olemassaolollani ollut mitään arvoa. 18-vuotiaana halusin tehdä itsemurhan. Kerran ihan tosissani harkitsin sitä, että ajan autolla mahdollisimman kovaa jonnekin kallioon. Edelleen huomaan, että ollessani ikäisteni seurassa, sydän alkaa hakata älyttömän kovaa, kun minun pitäisi sanoa jotain. Menetin luottamuksen toiseen ihmiseen. Tai ehkä menetin luottamuksen siihen, että minä voisin olla mitenkään arvokas ihminen kenenkään silmissä. Perusolettamukseni on, että jokainen ihminen ennemmin tai myöhemmin polkee minut maahan, koska sinne minä kuulun.

Yritin alusta lähtien reagoida kokemuksiin mahdollisimman oikein. Uskoin olevani vahva ihminen. Totuus on, että menin kuitenkin ihan palasiksi. Kertomisen arvoisen tästä tekee se, että Jumala alkoi kerätä elämäni palasia maasta. Näyttää siltä, että Hän tiesi tarkalleen kuinka paljon minuun koski. Hän halusi ottaa minut syliinsä ja siunata minua. Kärsimykset tuntuvat meistä usein väärältä, mutta rakastan sitä, miten Raamattu antaa niihin uudenlaista valoa: "Koska siis Kristus on kärsinyt lihassa, ottakaa tekin aseeksenne sama mieli - sillä se joka on kärsinyt lihassa on lakannut synnistä - ettette enää eläisi tätä lihassa vielä elettävää aikaa ihmisten himojen, vaan Jumalan tahdon mukaan." (1.Piet.4:1-2) Jeesuksella oli suuri unelma ja siksi Hän oli valmis kärsimään! Mikään ei ollut Hänelle liikaa, koska Hän kiinnitti katseensa tuohon unelmaan. Koen, että minun elämäni kärsimykset ovat tehneet minusta unelmoijan. Haluan antaa elämälleni paljon suuremman arvon, kuin vain omien tarpeiden täyttäminen ja nautinnoissa eläminen. Minusta tuntuu, että minä en osaa olla kenellekään kunnollinen ystävä. Olen menettänyt sen taidon noissa kolhuissa. Tuntuu, että en osaa edes keskustella järkevästi ikätovereilleni, mutta ei se haittaa. Minulla on unelma ja haluan pitää siitä kiinni. Kutsun sinutkin unelmoimaan!

Olen siinä mielessä erikoisessa elämäntilanteessa, että olen tilaipäisesti lähes täysin työtön. Teen suurimman osan uinninopetuksista ja vesijumppien vedoista Jalasjärven uimahallissa. Uintiyhmiin oli täksi kaudeksi ilmoittautunut ennätykselliset yli 170 osallistujaa. Vanhassa uimahallissamme kaksi pumppua kuitenkin hajosi ja ilmeisesti tekniikassa voi olla muitakin haasteita laitteiston iän vuoksi. Periaatteessa uudet pumput pitäisi saada toimintaan tämän viikon aikana ja siinä tapauksessa voisin aloittaa työni taas ensi viikolla. Yrittäjänä olen tyhjän päällä, jos uimahallia ei saada käyttökuntoon.



Jatkan kirjoittamista torstaina 7.2.