Veli Joni!
Kiitän sydäntä lämmittävistä ja
kauniista sanoistasi! Enpä tiedä miten tällaisten kehujen jälkeen osaan ottaa
koppia heittämästäsi pallosta...
Olen Hulkon Suski ja siis tämän blogin
kirjoittajan pikkusisko. Jo varmaan huomasittekin, että olen varsin
etuoikeutetussa asemassa. Satun olemaan maailmassa ainut henkilö, jonka isoveli
on Joni Hulkko (tähän kohtaan kuuluisi emoji, joka kuvaa isoa sisäistä
mielihyvää ja voitonriemuista tuulettamista).
Nyt sain kunnian kirjoittaa tänne
blogiin tekstin, varsin kiinnostavasta aiheesta. Voiko olla ihminen ja silti
samaan aikaan uskovainen? Tai kenties niin päin, että voiko uskovainen olla
ihminen?
Joskus uskosta ja hengellisyydestä
saattaa tulla ihmiselle raskas perässä raahattava taakka, joka kahlitsee ja
joka tuntuu kieltävän kaiken inhimillisyyden. Siitä tulee suorittamista ja
ponnistelua. Uskomalla uskotaan. Pyritään syvälliseen hengelliseen elämään,
jossa ollaan väkevästi Jumalan käytössä ja johdatuksessa. Ilmiö voi näyttää
jopa tietynlaiselta kiihkolta ja hengellisten tavoitteiden saavuttamiselta
puskutraktorin tavoin. Pois alta oksat ja männynkävyt, täältä tullaan ja
jälkeen jää kaikki käännytetyt.
Tällainen raskas hengellisyys saattaa
kieltää ihmistä tuntemasta, tarvitsemasta tai ajattelemasta aidosti ja elämästä
elämää jossa ihminen voi olla täysin totta. On mahduttava tiettyyn uskovaisen
muottiin. On koettava ja tunnettava tietyllä tavalla. On ajateltava oikein ja
on uskottava oikein. Muotti saattaa olla tiukka ja kapea. Tällaisessa
hengellisyydessä usein painopiste on siinä, mitä ihminen tekee ja saa aikaan.
Kyse on enemmän siitä, miten hyvin ihminen uskoo ja millainen hän uskovaisena
on. Painopiste ei ole siinä mitä Jumala on tehnyt tai mitä Jumala meille antaa
ja lahjoittaa.
Omalla kohdallani tällainen raskas
hengellisyys on muotoutunut kipeäksi ja jossain määrin jopa lamaannuttavaksi
kysymykseksi. Mitä minun pitäisi olla? Mitä minun pitäisi tuntea, entä
ajatella? Jotain minussa ehkä on väärin ja se mitä aidosti olen, ei ole hyvä
eikä kelpaa uskovaiseksi. En uskalla olla tarvitseva, en heikko, en uskalla
tuntea niin voimakkaasti ja niin vääriä ja niin uskovaisille sopimattomia
tunteita, joita kuitenkin rehellisesti ja aidosti tunnen, ajattelen ja
tarvitsen.
Onneksi hyvä uutinen on se, että uskovainen
saa olla ihminen. Lupa on myönnetty. Harmillista on, että monet elävät kuin
ihmisyys olisi kielletty. Ajattelen, että itseasiassa nimenomaan Jeesuksen
seurassa ja lähellä ihminen saa olla jopa raadollisen inhimillinen. Avoimesti,
peittelemättä mitään ja olla vaan juuri sitä mitä on. Ja Kristus ristillä
reagoi siihen kaikkeen ihmisyyteen, ei tuomiten vaan rakkaudellisesti, hellästi
ja armollisen anteeksiantavasti. Jumalan reaktio meitä ja meidän ihmisyyttä
kohtaan on täynnä armoa, totuutta ja suurinta rakkautta.
Usko ei ole jotain meidän kannettavaa,
meidän tuottamaa tai aikaansaamaa. Usko on Jumalan lahja ja se on voima, joka
kantaa ja kannattelee meitä. Me saadaan kaikessa epäuskossamme ja voimattomuudessamme
rojahtaa Jumalan kämmenelle. Luottaen täysin varmoina siihen, että Jeesus on
hoitanut kaiken meidän puolestamme ja, että Taivaan Isän kädellä kaikki on
hyvin. Ja meidät läpikotaisin tunteva Isä kyllä näkee ja tuntee meidän kaiken
inhimillisyyden, ei meidän sitä tarvitse peitellä tai salailla.
Ihmiseksi, mieheksi ja naiseksi, Jumalan
kuviksi Hän meidät loi. Ihmisenä ihmiselle me riitetään ja ollaan juuri
tarpeeksi.
Toinen näkökulma lähestyy aihetta hieman
eri suunnasta. Tarkoittaako uskovaisuus tietynlaisen paremman ihmisen viittaa.
Näin kristittynä voin katsella kaikkia niin sanottuja "eikkareita"
(=ei uskovainen) hieman alaspäin. Eikkarit, ne ovat niitä, jotka tarvitsevat
minulta jotain, mitä heillä ei ole ja minulla on. En siis voi oikein
kuvitellakaan olevani samalla tasolla silmätysten, rinnakkain ja vierekkäin
ei-uskovaisten kanssa. Viimeinen mitä voisin tehdä olisi näyttää omaa
haavoittuvaisuutta tai tarvita tuota ei-uskovaista lähimmäistäni. Itse omalta
paremmuuden jalustaltani näen uskosta osattomat käännytysprojekteina. Minä, kun
olen jo täällä paremmuudessani ja nyt yritän taivutella muut mukaan tänne
samaan parempien joukkoon.
Tämä on kauhea uskonnollisuuden luoma
irvikuva, siitä mitä aito usko ja Jumalan Pyhä Henki vaikuttaa ihmisissä.
Meistä kenelläkään ei ole varaa nostaa itseämme toista paremmaksi.
Kristinusko on paradoksien usko. Yksi
tällainen paradoksaalinen asia on siinä, että toisaalta kristinusko on laaja ja
lavea kuin taivaan avaruus ja toisaalta niin kapea ja ahdas. Laajuus ja laveus
ovat siinä, miten Jumalan rakkaus ja ristintyö koskee ihan koko maailmaa ja
joka ikistä ihmistä. Missään ei ole ihmistä, jota Jumala ei rakastaisi ja jonka
puolesta Jeesus ei olisi kuollut kerran ristillä. Toisaalta kapeus on siinä,
että on vain yksi tie, totuus ja elämä. Vain Jeesuksen kautta voi pelastua. Et
voi ajatella, että voit ottaa muutaman asian tuosta uskonnosta ja tuosta
uskonnosta. Ei ole olemassa mitään muuta tietä eikä totuutta, vain Jeesus.
Tästä voi päätellä, että kenet ikinä
kohtaatkaan elämässäsi, niin tämä henkilö on ihan valtavan arvokas, tärkeä,
rakastettu ja Jumalan kuva. Sinulla ei ole lupaa kohdella tätä ihmistä
mitenkään muuten, kuin kunnioittavasti ja arvostavasti. On kyse Jumalalle
rakkaasta ja tärkeästä ihmisestä.
Joni kertoi, että aikoinaan Kihniöllä jääkiekkoa
oli pelannut kaksi joukkuetta. Syntiset ja uskovaiset. Sanoisin, että olemassa
on kyllä kaksi joukkuetta, mutta molemmissa tiimeissä pelaa syntisiä. Toiset
ovat vain armahdettuja syntisiä. Ei parempia, ei synnittömämpiä tai omassa
itsessään pyhempiä. Mutta kuitenkin armahdettuja ja Jumalan lapsiksi
kutsuttuja, Jumalan armosta ja Kristuksen veren vuoksi pyhiä.
Me emme ole niitä, jotka määrittelevät
näiden kahden joukkueen välistä rajaa. Ja näiden kahden joukkueen ihmiset
liikkuvat tiimistä toiseen. Ja me Raamatun pohjalta tiedämme, että Jumalan
tahto on, että kaikki saisivat kuulua tuohon armahdettujen syntisten
joukkoon.
Lopulta siis, kristityn kasvun suunta on
tulla enemmän ihmiseksi, enemmän todeksi ja siksi joksi meidät on luotu. Ja se
kasvu voi tapahtua vain ristin luona, jossa rakkaus, armo ja anteeksianto
virtaavat syntisille ja heikoille. Ja tästä levosta ja armosta käsin me saamme
kohdata toinen toisemme ihmisinä. Ilman raja-aitojen vetämistä. Ilman
tuomitsemista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti