Pikkusiskon vastaus: Voiko uskovainen olla ihminen?

Veli Joni!

Kiitän sydäntä lämmittävistä ja kauniista sanoistasi! Enpä tiedä miten tällaisten kehujen jälkeen osaan ottaa koppia heittämästäsi pallosta...

Olen Hulkon Suski ja siis tämän blogin kirjoittajan pikkusisko. Jo varmaan huomasittekin, että olen varsin etuoikeutetussa asemassa. Satun olemaan maailmassa ainut henkilö, jonka isoveli on Joni Hulkko (tähän kohtaan kuuluisi emoji, joka kuvaa isoa sisäistä mielihyvää ja voitonriemuista tuulettamista).

 

Nyt sain kunnian kirjoittaa tänne blogiin tekstin, varsin kiinnostavasta aiheesta. Voiko olla ihminen ja silti samaan aikaan uskovainen? Tai kenties niin päin, että voiko uskovainen olla ihminen?

Joskus uskosta ja hengellisyydestä saattaa tulla ihmiselle raskas perässä raahattava taakka, joka kahlitsee ja joka tuntuu kieltävän kaiken inhimillisyyden. Siitä tulee suorittamista ja ponnistelua. Uskomalla uskotaan. Pyritään syvälliseen hengelliseen elämään, jossa ollaan väkevästi Jumalan käytössä ja johdatuksessa. Ilmiö voi näyttää jopa tietynlaiselta kiihkolta ja hengellisten tavoitteiden saavuttamiselta puskutraktorin tavoin. Pois alta oksat ja männynkävyt, täältä tullaan ja jälkeen jää kaikki käännytetyt. 

Tällainen raskas hengellisyys saattaa kieltää ihmistä tuntemasta, tarvitsemasta tai ajattelemasta aidosti ja elämästä elämää jossa ihminen voi olla täysin totta. On mahduttava tiettyyn uskovaisen muottiin. On koettava ja tunnettava tietyllä tavalla. On ajateltava oikein ja on uskottava oikein. Muotti saattaa olla tiukka ja kapea. Tällaisessa hengellisyydessä usein painopiste on siinä, mitä ihminen tekee ja saa aikaan. Kyse on enemmän siitä, miten hyvin ihminen uskoo ja millainen hän uskovaisena on. Painopiste ei ole siinä mitä Jumala on tehnyt tai mitä Jumala meille antaa ja lahjoittaa. 

Omalla kohdallani tällainen raskas hengellisyys on muotoutunut kipeäksi ja jossain määrin jopa lamaannuttavaksi kysymykseksi. Mitä minun pitäisi olla? Mitä minun pitäisi tuntea, entä ajatella? Jotain minussa ehkä on väärin ja se mitä aidosti olen, ei ole hyvä eikä kelpaa uskovaiseksi. En uskalla olla tarvitseva, en heikko, en uskalla tuntea niin voimakkaasti ja niin vääriä ja niin uskovaisille sopimattomia tunteita, joita kuitenkin rehellisesti ja aidosti tunnen, ajattelen ja tarvitsen. 

Onneksi hyvä uutinen on se, että uskovainen saa olla ihminen. Lupa on myönnetty. Harmillista on, että monet elävät kuin ihmisyys olisi kielletty. Ajattelen, että itseasiassa nimenomaan Jeesuksen seurassa ja lähellä ihminen saa olla jopa raadollisen inhimillinen. Avoimesti, peittelemättä mitään ja olla vaan juuri sitä mitä on. Ja Kristus ristillä reagoi siihen kaikkeen ihmisyyteen, ei tuomiten vaan rakkaudellisesti, hellästi ja armollisen anteeksiantavasti. Jumalan reaktio meitä ja meidän ihmisyyttä kohtaan on täynnä armoa, totuutta ja suurinta rakkautta. 

Usko ei ole jotain meidän kannettavaa, meidän tuottamaa tai aikaansaamaa. Usko on Jumalan lahja ja se on voima, joka kantaa ja kannattelee meitä. Me saadaan kaikessa epäuskossamme ja voimattomuudessamme rojahtaa Jumalan kämmenelle. Luottaen täysin varmoina siihen, että Jeesus on hoitanut kaiken meidän puolestamme ja, että Taivaan Isän kädellä kaikki on hyvin. Ja meidät läpikotaisin tunteva Isä kyllä näkee ja tuntee meidän kaiken inhimillisyyden, ei meidän sitä tarvitse peitellä tai salailla. 

Ihmiseksi, mieheksi ja naiseksi, Jumalan kuviksi Hän meidät loi. Ihmisenä ihmiselle me riitetään ja ollaan juuri tarpeeksi. 

Toinen näkökulma lähestyy aihetta hieman eri suunnasta. Tarkoittaako uskovaisuus tietynlaisen paremman ihmisen viittaa. Näin kristittynä voin katsella kaikkia niin sanottuja "eikkareita" (=ei uskovainen) hieman alaspäin. Eikkarit, ne ovat niitä, jotka tarvitsevat minulta jotain, mitä heillä ei ole ja minulla on. En siis voi oikein kuvitellakaan olevani samalla tasolla silmätysten, rinnakkain ja vierekkäin ei-uskovaisten kanssa. Viimeinen mitä voisin tehdä olisi näyttää omaa haavoittuvaisuutta tai tarvita tuota ei-uskovaista lähimmäistäni. Itse omalta paremmuuden jalustaltani näen uskosta osattomat käännytysprojekteina. Minä, kun olen jo täällä paremmuudessani ja nyt yritän taivutella muut mukaan tänne samaan parempien joukkoon.

Tämä on kauhea uskonnollisuuden luoma irvikuva, siitä mitä aito usko ja Jumalan Pyhä Henki vaikuttaa ihmisissä. Meistä kenelläkään ei ole varaa nostaa itseämme toista paremmaksi.

Kristinusko on paradoksien usko. Yksi tällainen paradoksaalinen asia on siinä, että toisaalta kristinusko on laaja ja lavea kuin taivaan avaruus ja toisaalta niin kapea ja ahdas. Laajuus ja laveus ovat siinä, miten Jumalan rakkaus ja ristintyö koskee ihan koko maailmaa ja joka ikistä ihmistä. Missään ei ole ihmistä, jota Jumala ei rakastaisi ja jonka puolesta Jeesus ei olisi kuollut kerran ristillä. Toisaalta kapeus on siinä, että on vain yksi tie, totuus ja elämä. Vain Jeesuksen kautta voi pelastua. Et voi ajatella, että voit ottaa muutaman asian tuosta uskonnosta ja tuosta uskonnosta. Ei ole olemassa mitään muuta tietä eikä totuutta, vain Jeesus.

Tästä voi päätellä, että kenet ikinä kohtaatkaan elämässäsi, niin tämä henkilö on ihan valtavan arvokas, tärkeä, rakastettu ja Jumalan kuva. Sinulla ei ole lupaa kohdella tätä ihmistä mitenkään muuten, kuin kunnioittavasti ja arvostavasti. On kyse Jumalalle rakkaasta ja tärkeästä ihmisestä.

Joni kertoi, että aikoinaan Kihniöllä jääkiekkoa oli pelannut kaksi joukkuetta. Syntiset ja uskovaiset. Sanoisin, että olemassa on kyllä kaksi joukkuetta, mutta molemmissa tiimeissä pelaa syntisiä. Toiset ovat vain armahdettuja syntisiä. Ei parempia, ei synnittömämpiä tai omassa itsessään pyhempiä. Mutta kuitenkin armahdettuja ja Jumalan lapsiksi kutsuttuja, Jumalan armosta ja Kristuksen veren vuoksi pyhiä.

Me emme ole niitä, jotka määrittelevät näiden kahden joukkueen välistä rajaa. Ja näiden kahden joukkueen ihmiset liikkuvat tiimistä toiseen. Ja me Raamatun pohjalta tiedämme, että Jumalan tahto on, että kaikki saisivat kuulua tuohon armahdettujen syntisten joukkoon. 

Lopulta siis, kristityn kasvun suunta on tulla enemmän ihmiseksi, enemmän todeksi ja siksi joksi meidät on luotu. Ja se kasvu voi tapahtua vain ristin luona, jossa rakkaus, armo ja anteeksianto virtaavat syntisille ja heikoille. Ja tästä levosta ja armosta käsin me saamme kohdata toinen toisemme ihmisinä. Ilman raja-aitojen vetämistä. Ilman tuomitsemista.

Voiko olla ihminen ja silti uskovainen?

Joensuussa asuu herttainen nuori nainen. Olen jo kauan saanut keskustella hänen kanssaan pitkiä ja syvällisiä keskusteluja. Nautin noista keskusteluista valtavasti. Hän on itse asiassa minun pikkusiskoni Susanna. (Kaikki komeat, urheilulliset ja fiksut poikamiehet: voin välittää yhteydenottopyyntönne!)

               

Tällä viikolla Susanna pyysi minua kävelylle. Olin heti valtavan innostunut. Tiesin, että nyt jutellaan asioista syvällisesti ja suoraan. Meillä olikin ihan valtava keskustelu. Puhuimme siitä, kuinka ihmiset joskus piiloutuvat hengellisyytensä taakse. Joskus voimme olla ihmisen kanssa tekemisissä kohtaamatta häntä itseään ollenkaan, koska hän itse on piilossa oman uskontonsa takana. Puhuimme siitä, kuinka maailmassa oikeastaan kaikkein ihaninta on ihmisyys ja toisen ihmisen kohtaaminen. Meidän ei myöskään tarvitse rajata tätä mitenkään. Jokainen ihminen on uskonnostaan huolimatta älyttömän rakastettava. Uskomme, että Jumala rakastaa jokaista ihmistä ja siksi kukaan ei ole varjossa. Kukaan ei ole vastapuolella! Ei ole niin kuin kerran Kihniöllä jääkiekkopelissä pieni poika totesi, että nyt pelaa uskovaiset vastaan syntiset. Me kaikki voimme olla samalla puolella. Usko ei vaadi meitä vihaamaan tai arvostamaan vähemmän joitain ihmisiä.

               

Olin todella innostunut tuosta keskustelusta! Se jäi elämään sisälläni. Rakastan Susannassa juuri sitä, miten hän huomioi ihmisiä. Hän haluaa antaa jokaiselle täyden arvon. Hän osaa kohdata kaikenlaisia ihmisiä. Ihailen häntä, koska hänellä on sydän, joka oikeasti tuntee ja välittää. Oikeastaan haluankin heittää nyt pallon Susannalle tässä blogissa! Olkoon tämän blogin otsikko se kysymys, johon haen vastausta seuraavaan blogiin. Mihin usko johtaa meitä? Tekeekö se meistä epäinhimillisempiä? Onko aidon uskon tarkoitus työntää aito ihmisyys meistä pois? Tekeekö usko meistä sellaisia ihmisiä, jotka ovat vain kulkemassa kohti Taivasta ja samalla unohtamassa, miksi elämme täällä? Susanna onkin opiskellut teologiaa yliopistossa ja käynyt lukiota noin kolme vuotta kauemman kuin minä, joten siinäkin mielessä hänellä on enemmän mistä jakaa. Lisäksi tykkäisin saada keneltä tahansa kommentteja tänne blogiin tästä aiheesta! Koen, että tässä on sellainen kysymys, joka on aivan älyttömän tärkeä ja ajankohtainen.