Kävin yhtenä aamuna ruokakaupassa
seitsemän maissa. Ollessani kassalla ulko-ovesta tuli sisään eräs tuntemani minua
noin 30 vuotta vanhempi nainen. Minusta tuntui, kuin aurinko olisi tullut sisälle
ja sanoin sen hänelle samalla, kun maksoin ostoksiani. Hänkin sanoi minulle
jotain kaunista ja vaihdoimme kuulumisia. Lopulta hän sanoi minulle, että on aina
tykännyt minusta ja tykkää edelleen. Vastasin siihen, että ”Mäkin tykkään susta.”
Samalla huomasin kassatyöntekijän naaman vääntyvän hymyyn. Olemme tuon naisen
kanssa ihan erilaisia ja ajattelemme monesta asiasta hyvin eri tavoilla. Uskommekin
ihan eri tavalla, mutta silti tykkäämme toisistamme. Voimme ihailla toisiamme
ja tavatessamme me välitämme toisiimme lämpöä. Mielestäni tässä on kyse
ihmisyydestä parhaimmillaan. Tässä on kyse jostain sellaisesta, joka tekee
maailmasta paljon kauniimman paikan. Minun ei tarvitse vaatia häneltä yhtään
mitään, voidakseni osoittaa hänelle syvän ihailuni. Hänen ei tarvitse täyttää
minun odotuksiani, koska minä voin tykätä hänestä juuri sellaisena kuin hän on.
Kukaan ei kiellä minua tykkäämästä!
Syksyn aikana vedin vesijumppaa
miesvaltaiselle ryhmälle. He nauttivat kovasti, kun kehuin heitä. Joskus he
aivan kerjäsivät kehumista. Eräällä kerralla kehuin heitä vuolaasti ja eräs
heistä vastasi minulle, että ”Onpa ihanaa, kun sinä kehut meitä niin aidosti!”
Vastasin, että kehuessani tuntuu usein siltä, että kerrankin on sanomassa
jotain järkevää.
Olin hiukan vastentahtoisesti syksyllä
kahden luokan opettajansijaisena. Toisen luokan suurena haasteena oli
käyttäytyminen. Käyttäytymishaasteen vuoksi päätin muutaman päivän jälkeen kehua
lapsia. Aloin miettiä, että mitä minä olin nähnyt. Millaisia lapsia tuolla
luokalla oli. Kävin jokaisen lapsen mielessäni moneen kertaan läpi etukäteen ja
halusin keksiä jokaiselle kaksi osuvaa kehua. Kuten oletinkin, lapset
kuuntelivat tunnilla hyvin tarkkaan, mitä heille heistä sanoin. Sijaisuuteni
pitkittyi kuudeksi viikoksi ja oli todella ihana huomata eräs suurenmoinen
edistysaskel yhden oppilaan oppimisessa. Suoraan sanottuna en ollut viimeisinä
päivinä uskoa korviani! Meinasi itku tulla kesken tuntia, kun tajusin, että nyt
on jotain tapahtunut. En tykkää sinänsä opettajan työstä niinkään. En koe sitä
omakseni, mutta rakastan kohdata ihmisiä ja siksi olin lopulta hyvin
kiitollinen tuosta kuudesta viikosta. Toisella luokalla lapset olivat vanhempia
ja heille olin sijaisena viimeiset neljä päivää ennen joululomaa. Puhuimme
paljon heidän kanssaan siitä, miten jokainen ihminen on arvokas. Ennen viimeistä
päivää halusin jälleen haastaa itseni kehumiseen. Oppilaita oli 17, mutta
halusin sanoa jokaisesta viisi asiaa antamaani joulukorttiin. Viimeisenä
päivänä luin kortit ennen antamista ja samalla testasin, että tunnistiko muut,
kenestä puhuin. Jokainen oppilas tunnistettiin kuvauksesta. Ihmisen kohtaaminen
on mielestäni koko tämän näkyvän maailman suurin aarre.
En malta olla kertomatta, että
tänään viestittelin erään ateistiystäväni kanssa liittyen lasten harrastuksiin.
Kirjoittaessani tunsin suurta lämpöä ja ihailua tuota ihmistä kohtaan. Halusin
jotenkin sen ilmaista viestissäni. Minulle Jumala on kaikki kaikessa ja tämä
ystäväni ei usko koko Jumalaan, joten ajattelumme poikkeavat hyvin
radikaalisti. Usein kirjoittaessani Jumalasta minun tekee mieli huomioida hänet
ihmisenä, joka saattaa ajatella Jumalan olevan mielikuvitusolento. Mutta kukaan
ei ole pakottanut minua vihaamaan häntä. Minun ei tarvitse hillitä ihailuani
siksi, että hän ei usko kanssani samalla tavalla. Päinvastoin saan venyttää
rakastamaani ihailun jousta oikein kaikin voimin ja ampua ihailun nuolia
sydämeni kyllyydestä, koska hän on ihminen niin kuin minäkin.
Minusta tuntuu, että
seurakunnissa on paljon sellaisia ihmisiä, jotka miettivät, että rakastaako
Jumala ihmistä sen takia, että se on jonkinlainen jumalallinen velvollisuus
Hänelle vai voisiko olla, että Jumala rakastaa ihmistä sen takia, että ihminen
on Hänen mielestään rakastettava. Samat ihmiset saattavat miettiä arvottomuuden
tunteensa vuoksi, että voisivat hypätä vaikka junan alle, eikä siitä kukaan välitä.
Tämän asian ajatteleminen saa minut kyyneliin. Joskus on niin vaikeata ymmärtää
miksi maailma on niin kova ja kylmä paikka. Ja vielä vaikeampaa on ymmärtää,
että ihminen joutuu miettiä seurakunnan sisällä sitä, että onko hän
rakastettava. Eräs mies sanoi, että on ollut kymmeniä vuosia seurakuntalainen
ja on siinä oppinut sen, miten raadollisia ihmiset ovat. Nuo sanat satuttavat
minua kovasti. En käsitä, miten me ihmiset katselemme toisiamme! Olemme
suorastaan mestareita näkemään toisen ihmisen raadollisuuden. Joskus tuntuu,
että ei tarvitse kuin aloittaa lause, niin toinen uskovainen jo huomaa sinun virheesi.
Tässä vaiheessa haluan sanoa,
että viime vuosina minun seurakuntani on eniten ollut Kiuaskallion kivet eikä
joku virallinen yhdistys, mutta viimeisten vuosien aikana olen oppinut näkemään
todella paljon kaunista toisissa ihmisissä. Jossain vaiheessa tajusin, että
Jumalan rakkaus on sellaista, että Hän keskittyy onnistumisiini eikä
epäonnistumisiin. Ja Jumalan läheisyydessä on upeata olla, koska siellä oikeasti
tiedän olevani rakastettu sellaisena kuin olen Hänen luomistekonaan. Ja kun
tulen Jumalan läheisyydestä kohtaamaan ihmisiä, haluan keskittyä heidän
onnistumisiinsa. Haluan nähdä heidät niin kuin Jumala näkee. Ei Jumala halua
painaa meitä alas! Hän ei halua mitätöidä meitä. Jos sinä etsit Hänen läheisyyttään,
Hän ajattelee, että onpa ihanaa, että juuri sinä teet niin.
Haluan selventää tätä Raamatun
jakeella, joka on todennäköisesti maailman yleisimmin lainattu Raamatun kohta
(Joh.3:16):
”Sillä
niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainutsyntyisen Poikansa,”
Jumala siis on rakastanut ihmistä ja siksi Hän antoi Poikansa.
Voimme olla varmoja, että Jumalan yläpuolella ei ole mitään eikä ketään, joten
Hänelle ei kukaan voi asettaa jumalallista vaatimusta. Hän on täysin omasta
tahdostaan rakastanut ihmisiä. Uskon, että Jeesuksen sanoessa noita sanoja, Hän
tiesi, että ihminen on aina ollut ja tulee aina olemaan Jumalan rakkauden
kohde. Ja kun tähän vielä muistutamme, että Jumalahan loi ihmisen omaksi
kuvakseen, ymmärrämme, että Hänellä on hyvä syy rakastaa ihmistä. Ihminen itse
on syy Jumalan rakkaudelle.
Jae
jatkuu:
”ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi
kadotukseen, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.”
Tämä antaa meidän pelastuksellemme täysin aukottoman lujuuden,
joka perustuu Jeesukseen. Pelastuminen ei riipu meistä, vaan Jeesuksesta.
Mikään meidän tekomme ei tule vahvistamaan pelastusta eikä lisäämään siihen
mitään. Pelastus perustuu täydellisesti Jeesuksen sovitustyöhön, johon saamme
turvautua.
Jos emme
jaksa lukea Raamattua yhtään enempää, mutta uskomme tuohon jakeeseen
kirjaimellisesti ilman lisäyksiä, meillä on jo aivan valtava ilosanoma
elettäväksi todeksi. Ensinäkin tuo Jumalan rakkaus osoittaa, että ihminen on
arvokas omana itsenään. Meidän ei tarvitse ansaita hyväksyntää eikä meidän
tarvitse odottaa muilta ponnisteluja hyväksyäksemme heitä. Voit mennä
naapurilta kysymään, mitä mieltä hän on siitä kolmannesta naapurista. Naapurisi
kanssa voit nähdä hyvin selkeästi kaikki ongelmat ja heikkoudet tuossa kolmannessa
osapuolessa. Se on myös typerä kiero tapa kehua itseään, kun puhuu muiden virheistä.
Mutta jos menet kysymään vähän korkeamman tahon mielipidettä eli suoraan
Jumalalta kenestä tahansa ihmisestä, niin Hän rakastaa, rakastaa, ja rakastaa. Sitten
tiedät, mihin keskittyä toisissa ihmisissä!
Ja niin ihanaa kuin se onkin,
evankeliumi ei nosta ketään ihmistä toisen yläpuolelle. Pelastuksessa on kyse
Jeesuksen työstä, joten kunnia kuuluu Hänelle eikä meille. Tämä on myös sosiaalisesti
vapauttava tosiasia. Jeesuksen monessa vertauksessa ja opetuksessa tulee tämä
sama asia kauniisti esille. Meidän ei tarvitse nousta koskaan toisen ihmisen
yläpuolelle. Minun ei tarvitse koskaan ajatella, että olisin parempi tai
tärkeämpi kuin toinen. Olemme ja pysymme kaikki täsmälleen samalla viivalla.
Jumalalla ei ole lellikkejä eikä pikkupomoja. Hänellä on vain rakkaita lapsia.
Useita vuosia sitten kuuntelin
netistä jonkun miehen saarnaa. Saarnassa oli paljon hyviä ajatuksia, mutta
lopussa mies alkoi oudolla tavalla vakuuttamaan, että me ihmiset ei olla mitään
ja vain Jeesus on. Silloin tajusin, että tuota outoa viestiä kuulee todella
paljon kristillisissä piireissä ja ehkä juuri tuon sanoman vuoksi olen
seurustellut enemmän Kiuaskallion kivien kanssa ja vähemmän uskovaisten kanssa.
Noihin aikoihin katselin Smurffit-elokuvaa tyttäreni kanssa. Samalla poikani,
joka oli silloin 1-2-vuotias leikki vieressämme ja välillä kaipasi huomiotani.
Elokuvassa oli smurffeja, jotka eivät olleet varmoja, onko heidän isänsä Velho
vai Suursmurffi. Velho halusi vain käyttää smurffeja hyväkseen. Suursmurffi
taas oli hyvä ja rakasti smurffeja. Jossain vaiheessa Velho piti vankeinaan
smurffeja saavuttaakseen heidän avullaan itsekkäät päämääränsä. Samalla vankeina olleet smurffit tajusivat,
kuinka paha velho oli. Suursmurffi tuli kuitenkin pelastamaan vangit. Vankeina
olleet smurffit huusivat jotenkin mieliinpainuvasti: ”Isä sinä tulit sittenkin!”
Tuolla hetkellä poikani tarttui käteeni ja veti minut hyvin määrätietoisesti
toiseen huoneeseen. Päästyämme toiseen huoneeseen hän kävi sulkemassa huoneen
oven ja näin, kuinka hän hengähti jotenkin todella helpottuneena. Hän halusi
saada isänsä huomion kokonaan. Tuo hetki sai minut miettimään, millainen Isä
minulla on. Ymmärsin, että minun Isäni ei koskaan halua mitätöidä ihmistä. Hän
ei koskaan halua ajaa minua ahtaalle tai synkkyyteen. Hän on Isä, joka rakastaa
sydämestään minua ja Hänen rakkautensa avartaa sydämeni rakastamaan muita.
Minulla on haave, jonka toivoisin
toteutuvan elinaikanani. Haaveilen seurakunnasta, jossa ihmisen olisi hyvä
olla. Siellä ei ajettaisi ketään ahtauteen eikä painettaisi alas. Se olisi
sellainen seurakunta, johon voisin ottaa vaimoni ja omat lapseni mukaan. Se
olisi seurakunta, johon voisin turvallisesti pyytää niitä ihania ihmisiä,
joiden kanssa olemme keskustelleet kaikenlaista. Tietäisin, että heitä ei lyötäisi
maahan, kun he tulevat. Haaveilen, että seurakunta löytää uudestaan ihmisyyden.
Tutkittaisiin uudestaan, että mitä se tarkoittaa, kun Jumalan hyvyys ja
ihmisrakkaus ilmestyi.
Päätän tämän blogin ohjeisiin,
joita Paavali antoi Tiitukselle seurakuntaa varten:
”He
eivät saa herjata ketään eivätkä riidellä, vaan heidän tulee olla ystävällisiä
ja kaikin tavoin osoittaa lempeyttä kaikkia ihmisiä kohtaan. Olimmehan mekin
ennen ymmärtämättömiä ja tottelemattomia, olimme eksyksissä, monenlaisten
himojen ja nautintojen orjia, elimme pahuudessa ja kateudessa, vihattuina ja toisiamme
vihaten. Mutta kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja ihmisrakkaus
ilmestyi, hän pelasti meidät, ei vanhurskaudessa tekemiemme tekojen ansiosta…”
(Tit.3:2-5)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti