Ensimmäinen päivä
juhannusvapaasta oli alkamassa. Tunsin itseni todella väsyneeksi ja kaipasin
lepoa. Työ lasten parissa vie voimia, vaikka se onkin myös niin antoisaa.
Voimavarat sosiaaliseen kanssakäymiseen ovat työpäivien jälkeen joskus aika
heikoilla. Tuona aamuna kaunis vaimoni kertoi minulle mitä hän minusta
ajatteli. Ja onhan se toisaalta ymmärrettävää, että näiden yli 15 avioliittovuoden
sisälle mahtuu myös tuollaisia ikäviä ajatuksia ihmisestä, jota näkee joka
päivä. Olin hyvin turhautunut. Kävin mielessäni ajatuksia meidän
avioliitostamme. Joissakin asioissa ajattelemme niin eri tavoin. Pyörittäisimme
arkea niin eri tavoilla. Olen oppinut huomaamaan tietyn kulmien nostelun, jota
hän tekee mielestäni samalla tavalla kuin äitinsä. Silloin kun hän tekee niin,
tiedän jo valmiiksi odottaa madonlukuja.
Juhannusvapaat
vierähtivät siinä siten, että molemmat tahoillaan kiukuttelivat toisilleen
ilman sanoja. Molemmat tahoillaan ajattelivat toisistaan kaikkia niitä
negatiivisia ajatuksia, joita erilaisuutemme nosti pintaan. Sunnuntaina teimme
kisareissun Saarijärvelle. Lotan kisan jälkeen meidän piti odottaa useita
tunteja minun kisaani. Kisani odottelu koetteli ilmiselvästi perheeni
kärsivällisyyttä, vaikkakin kesäinen Saarijärvi ei ihan kauhea paikka
ollutkaan. Kotimatkalla yritin puhua eräästä suuresta unelmastani. Se taisi
laukaista Johannan tunteissa viimeisenkin pinnan ja sain kuulla aiempaa
selvemmin, kuinka valtavan pettynyt hän oli minuun arjen asioissa. Yritin vähän
puolustautua, mutta lopulta tajusin, että ei sekään johda yhtään mihinkään.
Johanna voisi kirjoittaa oman bloginsa niistä tunteista, mitä hän kävi läpi,
mutta yritän tässä kertoa omista tunteistani. Kotiin päästyämme päätin oikein
vihan vimmassa tehdä kaikkia kotitöitä, mitä keksin tehtäväksi. Seuraavana
aamuna samassa vimmassa pesin vessat, pudistelin matot, imuroin ja tein jotain
muutakin ennen kuin menin töihin. Olin kuulemma hyvän näköinen, kun imuroin
ilman paitaa. Ajattelin, että hänen silmissään hyvännäköistä on oikeasti vain
se, että teen niitä kotitöitä.
Minulla on
ihan eri ajatukset kotitöistä. Johanna haluaisi, että siivoaisimme kerran
viikossa, minulle riittäisi siivoaminen kerran kahdessa tai kolmessa viikossa.
Johanna suunnittelee ruokien tekemistä jatkuvasti etukäteen, minulle riittäisi,
että suunnitellaan sitten, kun on nälkä. Johanna halusi, että meidän talomme
maalataan ja onhan siitä jo 17 vuotta, kun se maalattiin viimeksi. Minä taas
nautin siitä, kun talo alkoi näyttää vähän ränsistyneeltä. Se jotenkin sopi
minun sieluni maisemaan paremmin. Inhoan sitä, kun kaikki pitäisi näyttää niin
uudelta ja hienolta. Voisin oikeastaan luetella jokaisesta kotiaskareesta,
miten ne hoidettaisiin minun tavallani. Toki en ole halunnut lähteä väittelyyn,
että miksei näitä asioita tehtäisi minun tavallani. Ongelma on ehkä se, että
putoan jatkuvasti kärryiltä kotitöissä, koska minun pitäisi tehdä niitä eri
tavalla kuin tekisin niitä luontaisesti.
Tuohon
sieluni maisemaan kolahti Irinan tekemä kappale ”Hiljaisuus”, joka tuli
radiosta Samu Haberin laulamana. Ja samalla myös Juha Tapion kappale ”Älä lähde
vielä pois”. Tuntuu aika uskomattomalta, että sama rakkaus, joka niin
voimakkaasti joskus roihahti, onkin välillä niin mahdottoman tuntuinen. Välillä
sitä kysellään, että miksi me edes ollaan yhdessä!
Sitten
aloinkin kelata, että minähän rakastuin ihan aidosti tuohon naiseen. Se ei
ollut joku epätoivoinen heikko hetki. EI sinne päinkään! Se rakkaus roihahti
niin voimallisesti, että olin valmis astumaan monessakin mielessä
tuntemattomille alueille. Ei ollut kyse jostain jääräpäisestä päätöksestä, vaan
todellisesta rakkaudesta, joka erään kirjan mukaan on väkevämpi kuin kuolema.
Tuon kirjan mukaan rakkautta ei suuret vedetkään voi sammuttaa!
Pidin
kiinni tuosta rakkaudesta, vaikka tiesin helluntailaisena, että koko
tuttavapiirini ja sukulaiseni pitivät sitä vääränä valintana. Olin valmis
pitämään kiinni tuosta rakkaudesta, vaikka minua kasvattaneet karismaattiset
pastorit kovasti yrittivät kääntää päätäni.
Ehkäpä
rakas vaimoni oli jälleen oikeassa. Nyt on aika mennä hiukan pintaa syvemmälle!
On aika löytää se rakkauden roihu, joka saa ohjata arkea. Ei roihu sieltä ole
mihinkään kadonnut. Asiat pitää vain suhteuttaa oikeisiin mittasuhteisiin.
Tajusin,
että tuo talomme uusi sininen maalipintakin voi muistuttaa minua niistä
ihanista sinisistä silmistä, joihin rakastuin ja joiden toivon aina loistavan
kirkkaasti. Ja mikäpä olisi parempi rakkaudenosoitus, kuin tehdä kotitöitä ihan
vain oman rakkaan vuoksi. Muistelimme Johannan kanssa, kuinka nuorina nukuimme
usein 80-senttisellä sängyllä lähekkäin. Nykyinen 160-senttinen on aivan liian
iso ja pääsemme niin kauas toisistamme. Miksi teemme joskus avioliitossa
toisemme yksinäisiksi. Loppujen lopuksi me kaipaamme toisiamme ja tulemme
onnelliseksi toistemme lähellä.
Eroaminen
on kamalan yleistä nykyään. Ajoittain kuulee sellaisten ihmisten eroavan, jotka
ovat olleet pitkälle yli 20 tai jopa 30 vuotta naimisissa. Se tuntuu
uskomattomalta. Tietenkin haluan kunnioittaa jokaisen päätöstä, mutta toisaalta
tekisi joskus mieli mennä puhaltamaan uimaopettajan pilliin eroa harkitseville.
Tekisi mieli kertoa, että oikeanlainen hengitystekniikka on tärkeätä
avioliitossa. Krooliuinti ei suju pitkään, jos emme hengitä tasaisesti.
Avioliitto ei suju pitkään, jos panttaamme asioita pitkään sisällämme. Meidän
pitää saada hengittää. Pitää saada sanoa, että tältä minusta tuntuu. Näin
pettynyt minä olen tällä hetkellä. Näitä asioita minä kaipaan. Ja pitää
kuunnella sydäntään. Entäpä jos se rakkauden tuli roihuaakin siellä sisällä
edelleen? Entäpä, jos asiat pitää vain saada oikeisiin mittasuhteisiin?
Tähän
loppuun sopii Exitin ”Harmaita Enkeleitä”-kappaleen sanat:
”Ja Luoja
rohkaiskoon meitä, toinen toistamme armahtamaan, Luoja rohkaiskoon meitä
toisiimme luottamaan. Luoja rohkaiskoon meitä arjen harmaita enkeleitä, kun
siivet juuttuu tyhjää haromaan.”
Kaikki
mainitsemani kappaleet löytyvät youtubesta.
Toivotan
rakkauden täyttämiä päiviä lukijoilleni!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti