Seurakuntapalvelijan ajatuksia sovinnosta

 

Morjens kaikille!

 

Aika tuntuu menevän nopeasti ja en ole ehtinyt hetkeen kirjoittamaan mitään päivitystä tänne. Työ seurakunnassani on ollut todella mielenkiintoista koko ajan ja samalla hyvin antoisaa. Jokainen ihminen seurakunnassamme tekee työstäni antoisan. Seuraan koko ajan meidän tilaisuuksissa kävijämääriä. Meidän tämän vuoden ennätys on sunnuntain tilaisuuksissa 26 henkilöä viime sunnuntailta. Edeltävänä sunnuntaina paikalla oli 23 henkilöä, joka oli ennätys ennen viime sunnuntaita. Keskiviikon tilaisuuksissa on parhaimmillaan ollut 17 ihmistä. Kävijämäärät eivät sinänsä ole pääasia, mutta niiden kehityssuunta voi kertoa hyvästä tai huonosta suunnasta seurakunnassamme. Toivon kuitenkin ennen kaikkea, että jokainen voisi kokea lähtevänsä vahvempana ja onnellisempana eli jotain hyvää saaneena tilaisuuksistamme.

Viime ehtoollispäivänä meillä oli yhteyden ja tutustumisen iltapäivä seurakunnassa. Jokainen sai oman vuoronsa puhua ja kertoa itsestään ja kuulumisiaan. Tällä viikolla meidän seurakunnassamme on teemana sovinnon viikko. Olemme jo tähän mennessä puhuneet monessa yhteydessä sovinnosta ja siihen liittyvistä asioista. Olemme puhuneet anteeksi antamisesta, anteeksi pyytämisestä ja sovintoon pyrkimisestä silloinkin, kun emme ole tehneet mitään väärää. Minun unelmani on, että meidän yhteisömme voisi olla sellainen, jossa jokainen voisi kokea tulevansa rakastetuksi ja ymmärretyksi. Voimme haaveilla monista asioista Jumalan maailmoissa ja on ihanaa, kun Jumala antaa meille lahjojaan. Näyttää kuitenkin siltä, että Jumalan päämäärä on jatkuvasti luoda meille yhteyttä toisiin ihmisiin ja kykyä elää sovussa toistemme kanssa. Uusi Testamentti on täynnä opetusta siitä, miten Jumalan lapsina voimme oppia rakastamaan ja huomioimaan toisiamme. Tulevana sunnuntai-iltana 7.11. meillä on ehtoollisjuhla klo 18 ja siellä minun saarnani aiheena on lempeyden muuri. Olen saanut tuon ajatuksen jo noin kaksi vuotta sitten. Odotin silloin, että voisin sen piankin saarnata, mutta sopivaa tilaisuutta ei ole vielä tullut. Nyt uskon olevan juuri oikea aika puhua tuosta.

Ajattelen niin, että me voimme ihmisinä olla joko rakentamassa tai hajottamassa lähimmäistemme elämää. Voimme sulkea sydämemme muilta ja keskittyä vain omiin juttuihimme, mutta elämämme on paljon antoisampaa, kun avaamme sydämemme lähimmäisillemme. On valtavan ihanaa pyrkiä antamaan toisille kannustusta ja rakentavia sanoja, että hän voisi niiden avulle päästä eteenpäin. Tällaisen seurakunnan Jumala haluaisi rakentaa maan päälle. Uskon, että tällaisia seurakuntia on paljon maailmassa ja toivon, että meidän seurakuntamme voisi myös olla sellainen. Voisimme olla yhteisö, johon tullessaan ihminen löytää aitoa hyväksyntää, ymmärrystä ja arvostusta. Voisimme olla yhteisö, jossa olisi helppo kasvaa, vahvistua ja muuttua parempaan suuntaan ihmisenä.

Ajatus sovinnosta ei ole vain ratkaisu riitoihin. Se on myös mahdollisuus syventää ihmissuhteitamme. Voi olla, että esimerkiksi perheeseemme on muotoutunut ikäviä kovettumia keskinäisiin suhteisiimme. Voi olla, että jotkut tietyt tilanteet toistuvat kodin arjessa jatkuvasti ja voimme aina huomata, että niissä yhden tai ehkä kenenkään ei ole hyvä olla. Satutamme toisiamme vaikkemme riitele. Jätämme huomioimatta toisen tunteen tai ajatuksen ja se tuntuu hänestä pahalta. Emme ole ymmärtäväisiä toista kohtaan ja siksi suhteessamme on särö. Näissä tilanteissa olisi sana ”anteeksi” tervetullut sana! ”Anteeksi, että en ole osannut ajatella tuota asiaa sinun kannaltasi!” ”Anteeksi, että en kuunnellut sinua loppuun asti!” ”Anteeksi, että jyräsin oman mielipiteeni ymmärtämättä omaasi!”

Me vanhemmat toivomme, että lapsemme voisi kasvaa ja kehittyä terveenä ja hyvinvoivana vahvaksi ja menestyväksi aikuiseksi. Usein se onkin hyvin pitkälle meistä kiinni. Lapsillamme on valtavan paljon tunneälyä! Luulen, että yllättyisimme, jos meille näytettäisiin videolla kaikki lastemme ajatukset, joita he käyvät mielessään läpi päivän aikana. ”Isä ei katsonutkaan silmiini silloin, kun kerroin hänelle tärkeästä asiastani!” ”Äiti ei halunnut ymmärtää mielipidettäni siitä asiasta!” ”Kertoessani upeasta onnistumisestani, isä käänsi puheenaiheen johonkin heikkouteeni!” ”Hän kehui minua kyllä, mutta se kuulosti siltä, että hän vain suoritti ’isä-tehtäväänsä’!” ”Kumpikaan ei pysähtynyt, kun paljastin vaivihkaa sen kivun, jota kannan sisälläni!”

Meidän on hyvä pysähtyä kysymään, että mikä meille on oikeasti tärkeätä. Voimme harjoitella loputtomasti näyttelemistä, että kaikki on näissä kulisseissa hyvin. Tai voimme sydämestämme kääntyä ensin Jumalan puoleen ja kertoa, että tarvitsemme Hänen uudistavaa voimaansa. Voimme alkaa tehdä täyttä totta elämässämme ja Jumala haluaa antaa siihen ihanan siunauksensa.

Toivotan sovinnon ja rakkauden valaisemaa marraskuuta kaikille!!